keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Olen palannut.


Kas, sehän onkin jo kevät. Osaankohan minä enää päiväkirjaa kirjoittaakaan. Viimeiset puoli vuotta olen käyttänyt lyyrisiä aivolohkojani kuulkaa laulujen tekemiseen. Ei sillä, että olisin musiikkia opiskellut - tai no - kyllä sitäkin on vähän ollut pakko. Heviä kuunnella ja sillä tavalla. Bluesiinkin perehdyin youtubessa ja kirjoitin säätiedotuksen Helsingistä. Kevyttä sadetta oli siinä biisissä. Sekin on vielä kesken. Joululomalla etsin C-soinnun sähkökitarasta. Sen hämärästi muistin ajoilta, jolloin oli isän kitara lainassa ja luulin oppivani soittamaan.

Vaan ei ole kitarointi minun lajini, eikä kärsivällisyys riitä nuotteihin. Ei edes siihen ryhtiin, jota soittimen kanssa harrastamiseen pitäisi olla. Korkeintaan huuliharppuihin riittää ponnistelun taitoni, ja siihenkin vasta parin viinilasillisen jälkeen. Siinä hetkessä, jossa minun soittokärsivällisyyteni alkaa, perheen hermo menee. Niin, että olen keskittynyt lähinnä korvanapeilla kuunteluun ja kirjoitteluun - kauhean vaikea olla mölisemättä mukana. Onneksi on vuorotyö, niin voin toteuttaa itseäni silloin kun muilla on virka-aika.

Kyllä on ollut virkistävää. Koomistakin, jos sattuu sellainen aamu että päässä soi oma biisi.

En minä silti ole vanhojakaan harrastuksiani unohtanut. Yhtälailla olen pihalla kuin ennenkin. Paitsi ehkä lukeminen on vähän jäänyt taka-alalle, mikä onkin suuri synti jos meinaa olla (rock)lyyrikko. Koska vain toisia lukemalla voi itsekin oppia lisää. Apinoida alitajuisesti. On siis alettava lukea uudelleen. Koko luonnon lepokauden olen minäkin ollut iltaisin niin väsynyt, että ihan on riittänyt pari sivua mitä tahansa, ja uni on tullut.

Aamuöisin olen heräillyt miettimään palkkatyön murheita ja muita arkihuolia. Niitä riittää, ja siksikin on ollut kiva kadota pohtimaan riimejä, upottamaan tarinan kaarta laulun sanoihin, kokoamaan sanomaa kertosäkeeseen ja sitten sähköpostittamaan tuotoksen maalle Musikanttiystävälle. Lauseeni ovat pääsääntöisesti liian pitkiä, kuulemma. Ja sitten menee moni kohta uusiksi. Olen oppinut typistämään!


Ensimmäiset laulunsanani kirjoitin melkein oksennus suussa, kun kesäloma oli loppu ja Strömsö ohi. Siinä ei enää kukaan koputtanut oveen, hyi. Ahdistusta on kätevä purkaa runoiluun, näköjään. Ajatella, että lomakausi onkin taas edessä! Olemme selvinneet jälleen yhdestä talvesta. Aika menee nopeasti kun muotoilee sen kulkua säkeistöihin. Kirjoitin syksyllä yhteen biisiin pitkät pötköt kumisaappaista ja juurilleen palaamisesta, englanniksi oikein - vaikeaa. Se oli kyllä alunperin vähän niin kuin tilaustyö, mutta kummasti meni läpi minun sanastoni siitä, miten talo oli tyhjä ja saappaita olisi tehnyt mieli pistää jalkaan ja lähteä takaisin sinne missä haluaisi koko ajan olla.

Ajattelin sitä kirjoittaessani mökkiä tietenkin. Teen sanoja enimmäkseen "etänä" täällä kaupungissa, ja Ryötönperällä keskityn polttopuihin sekä pihahommiin. Ei siellä malta näppäimistön ääressä istua, kun pitää saunaakin lämmittää ja vesiä kantaa. Kun ollaan pidetty siellä biisintekosessioita, niin minua on pitänyt melkein komentaa keskittymään. Koska maalla ovat mielessä tekemättömät mökkityöt.

Minulla oli pitkään joka saakelin biisissä myös tulipesä. Niitä oli pakko alkaa ottaa pois - paitsi kävi sekin mielessä, että jos tekisi takka- ja kiuasaiheisen levyn. Sen nimihän voisi olla vaikka Tulet. Hieno kaksoismerkitys! Vai onkohan Lauri Tähkä tehnyt sellaisen jo. Pitääpä tutkia. Nuotion ja kokonkin sinne voisi kirjoittaa. Roskienpolttotynnyrin ja savustuspöntön. Tulipalon, jonka vuoksi lapsuuteni vanhan torpan tilalla seisoo se rippikoulukesänäni rakennettu hirsimökki.

Mutta ei. Siihen en vielä mennyt. Lokakuun koitettua siirryin muistelemaan ruosteista katiskaa. Sitä, miten isovanhempani riitelivät veneessä ja kiukun saattoi nähdä jo pelkästä niskasta. Tuulikin kävi luoteesta. Se osuu pahasti mökkirantaan. Hirveän hyvin rimmasi katiska ja niska. Ei ole siitäkään biisistä tullut vielä valmista. Aihoita oikeiksi lauluiksi on ihan totta jo ainakin levyllinen.

Ehkä yhden elämäni hauskimmista kohdista koin, kun tein hevimusiikkilauluun kertosäkeen, jossa ajetaan takaa moottorisahan kanssa. No sitten tuli marraskuu, ja piti alkaa miettiä joululahjoja. Päätettiin bändikaverin kanssa tehdä Apulaiselle laulu. Apulainen seurasi koko syksyn sivusta kun kirjoitin, ja kun minusta ei varsinaisesti saanut seuraa niin hän alkoi kirjoitella itsekin. Pidettiin tyttöjen kesken sunnuntaisin sanoitusleirejä - ja vaikeinta minulle sitten oli salaa kirjoittaa niitä sanoja siinä vieressä lahjabiisiin. Laulussa varpusta pyydettiin kirjoittamaan lisää kirjeitä. Musikanttiystävä oikein äänitti biisin, poltti levylle, ja minä tein elämäni ensimmäisen levynkannenkin! 

Löysin Photoshopista sellaisen levynkansijutskan, ja meinasi tulla perheriita kun mies opetti minua käyttämään sitä.

Ikinä en ole nähnyt niin liikuttavaa joululahjan vastaanottoa kuin viime aattona. Apulainen istui, kuunteli, itki ja sitten hihkui ettei koskaan ole saanut keltään mitään niin hienoa. Silloin tunsin onnistuneeni ja laitoin viestiä mökkijärven toiselle puolelle että se hetki olisi pitänyt koko bändin kokea yhdessä, koska minä "lyyrikkona" olin tehnyt todellakin vain yhden pienen työosuuden kokonaisuudesta.

Levynkansikuva
Oli meillä joululaulukin työn alla, mutta sen viimeistely jäi tälle vuodelle. Musikanttiystävän vaimo oli alkanut itkeä ensimmäisistä lähettämistäni sanoista, joissa ei todellakaan oltu hempeässä lumisateessa eikä rekiretkellä. Vähän surullinen on se laulu, mutta kaikki päättyy hyvin - tietenkin, koska oli joululaulu. Sen piti alunperin olla yhteiskuntakriittisempi, mutta kun loisteputkista ja jouluaaton viimeisestä bussista oli niin tympeää kirjoittaa. 

Päädyin folioon ja omenaan.

Varastaakohan joku nyt nämä minun nokkelat ideani, kun niistä tällä tavalla avoimesti kerron. Se on ensi jouluna Heikki Salolla foliolla kuorrutettu omena radioaalloilla ja Pauli Hanhiniemellä kumisaapas revennyt katiskaan jo ennen juhannusta. Tuomari Nurmiolla moottorisaha kuumana luoteistuulessa, ja jos Junnu Vainio olisi elossa, niin eikö siellä jo varpusella olisi sulkakynä nokassa. Hehe. Tästä on tullut kuulkaa mitä antoisin harrastus! Ihan rikastumaan ei vielä päästä, kun bändistä kumpikaan ei halua esiintyä - eli artisti puuttuu. Mutta enpä olisi uskonut, että näin keski-ikäisenä "elämän ehtoopuolella" sitä vielä keksii biisinikkaroinnin.

Laulut ovat aika paljon mielessä - palkkatyö vähän rajoittaa niiden kirjoittelua, vaikka eihän sitä nyt koko ajan muutenkaan voisi runosorvin ääressä olla. Nyt meillä on työn alla aika rankka biisi, joka on ihan viime aikoina vasta nytkähtänyt eteenpäin. On pitänyt opetella uudenlaista kirjoittamistekniikkaa kun kirjoittaa aiheesta, josta ei niin paljon ole itsellä kokemusta. Sitä meillä nimitetään keskeneräisyystekniikaksi. Aihe aiheutti sellaisen lukon, että olikin hyvä palata tänne suorastaan päiväkirjan ääreen vetreyttämään näppäinsormia. Mikä voi olla hyväkin, sillä olen taas täällä, rakkaat blogiystävät!

Laitoin teille nyt huvikseni kuvituskuviksi hyllyprojektiani mökiltä. Vanhasta kaapista syntyi alahylly. Että jos joku kaipaa mökkikuulumisia minun laululöpineideni sijasta.


Jos vaikka välillä onkin tuntunut siltä, että laulujen tekeminen on unta ja jopa turhaa, niin on tämä omalla laillaan myös konkretisoitunut. Menin loppuvuodesta Sudeettisavolaisen kanssa Tallinnaan, ja sillä reissulla tuli puheeksi että bändi tarvitsisi oikeastaan basson. 

( -- Suora leikkaus -- )

Minä kannan bassokitaraa seljässäni ihan kamalan tärkeänä, kun sellainen ostettiin Sudeetin kaverilta. Se oli ihana helmenvalkoinen, jota minä rämpytin kotona ennen maalle vientiä. Ihan kuin olisin ymmärtänytkin soittamisesta jotain. Lähinnä käskin miestä ja Apulaista ottamaan valokuvia siitäkin historiallisesta hetkestä. Tovin minä ajattelin, että jos opettelisinkin sen soittamisen, mutta sitten näin itseni sellaisena Muppet Show -tyyppisenä hippihahmona ja luovuin ajatuksesta. Se on lyyrikon pysyttävä lestissään.

Kyllä en mitenkään pieteetillä hionut, ihan vaan liiteriliat pois.

Seuraavaksi alkoi se bändikaverin vahvistinkitinä. Siitä minä en varsinaisesti ymmärtänyt mitään ennen kuin nettitorilta ostettu kolmenkymmenenkilon möhkäle saapui kotipihaani. Ihmeellinen laite! Siihen liittyy vielä sellainen tarina, että yhtäkkiä kaukaiseksi jäänyt - nyttemmin taas läheisempi - sukulaismies sen meiltä haki ja toimitti Etelä-Pohjanmaalle. Semmoinen sattuma oli se, että saisin siitä seitsemän sivua päiväkirjaa, jos sille päälle sattuisin.

Sittemmin bändin vahvistinbudjetista ylijääneellä viihderahastolla on kuulemma hankittu joku antiikkisärkijä. Minä huolestuin viinibudjetista, mutta koska minä olen ainoa, joka punkusta tykkää, niin en kai voi vaatia että soittopeleistä jää sellaiseen yli.

Minähän ostin Ryötönperälle myös nuottitelineen jouluksi. Lidlistä heräteostona. Pääsin melkein joulutunnelmaan, kun salakuljetin sen ensin kotiin ja sitten mökille. Se oli lahja miehelle, joka on myös saanut vähän kitarointi-intoa tässä bändin prosesseja seuratessaan. Näyttää niin kuin uskottavalta nykyään koko tupa, musiikkimielessä. Kun sinne on viety kaupungista yksi kitarakin. 

Niin ja särkijästä tuli mieleen - nyt mennään kyllä ihan toiseen aiheeseen - että minä otin pari viikkoa sitten kevään ensimmäiset saunavedet järvestä mökillä! Kevät on ollut myöhässä. Hakkasin rautakangella jäähän kuopan, johon tulvi kirkasta vettä aina sillä välin kun vein ämpärillisen saunaan. Jäin vakavissani miettimään, että miksi jäävesi on kirkasta mutta kesällä järvivesi ruskeaa. Siitäkin saisi laulun. 

Nyt viime viikon mökkireissulla rantajään kuoppa oli helposti hakattavissa ihan oikeaksi avannoksi, mutta pikkuisen vaaralliselta se jo tuntui - mennä tepastelemaan jäälle. Ensi kerralla saan varmaan jo vedet rantakiveltä, parin-kolmen viikon päästä.

Puhuin taannoin kuulemma hienosti vesilintujen kuolemasta. Että "luonto korjaa". Nyt ollaan tultu näköjään siihen vaiheeseen, että ei voi arkisintakaan asiaa käydä läpi ilman että siitä tulee mieleen runo. Tavallaan - ei ihan huono saldo tälle talvelle! Vaikka eihän linnun kuolema ole tällaiselle kaupunkilaiselle koskaan arkinen asia. Yritin varmaan olla jotenkin maanläheinen ymmärtäjä. Pitäähän haukkojen ja kotkienkin syödä, halusin ajatella. Lintujahan ne ovat nekin.

Paljon olisi havaintoja kerrottavana kaiken lauluhomman lisäksi. Minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että tämänkin päiväkirjan historiassa niin moni asia on vuodenkiertojen mukana tullut kerrattua. Olisi aika uudistua tahi jättää koko touhu. Kirjoittavana ihmisenä ei tekisi mieli antaa jälkimmäiselle periksi.

Nyt viimeisimmän mökkireissun saldoon kuului kirja(hylly)projekti, tosiaan. Liiteriin säästämäni vanhat ikkunalaudat saivat uuden elämän. Minusta on kyllä kiva vähän nikkaroida. Samalla aivoissa voi raksuttaa joku biisikin.




Ruma kuva tuli salamalla, mutta yläkertani on niin synkkä.



Kyllä siellä nyt kelpaa lyyrikon istuskella ja toisten runoja lukea. Tämä onkin tällä hetkellä mökin yläkerran ainoa siisti nurkka. Vielä on kirjalaatikoita ja muuta ympäriinsä perattavana.
Niin, että en minä varmaan tätä päiväkirjaa sittenkään lopullisesti jätä. Pitäähän sitä näköjään saada yleisöä tekemisilleen, mikä ei minusta ole niinkään turhamainen piirre - vaan inhimillinen. Jos jatkan blogia, saatan innostua valokuvaamisestakin uudelleen. Tai sitten saattaa käydä niin, että kitisen teille luomisen tuskaani laulujen suhteen.

Kestättekohän te?

Aikamoista itsekästä löpinäähän tämä on aina ennenkin ollut, eipä silti. Minulla on suunnitelmia. Ryötönperällä pitää saada tänä kesänä aitan remontti ainakin alkuun. Katto on vuotanut jo pari vuotta ja koko pikkumökki on ollut äidin kuoleman jälkeen tauluvarastona. Haluan sen takaisin ehjäksi ja vierasmökkikäyttöön. Hitsi, kun olisin aktiivisempi ja mediaseksikkäämpi bloggari niin hankkisin jonkin yritysyhteistyön siihen. Paikalliselta K-Raudalta materiaalit. Tai Tuurista. Jos en meinaa saada projektia alkuun, niin piiskaattehan minua aitan pariin, ystävät!


Minä viihdyn yhä vähemmän kaupungissa. Vaikka täällä onkin rakkaita ihmisiä, niin itse tarjonta merkitsee harmittavan vähän. En minä missään teattereissa tai brunsseilla jaksa juoksennella. Rakkaat tulevat mukaan mökille. Puhuin tänään töissä yhden nuorison edustajan kanssa pitkään ja syvällisesti elämänkaaren vaiheista. Hänellä on kehityspsykologian kurssi lukiossa menossa. Kysyin, että mitä minun ikäisistäni sanotaan. Tässä iässä sitä kuulemma ihminen alkaa tietää kuka on ja mitä haluaa. Hänen iässään vielä etsitään. Pohditaan, peilataan.

Tykkään kyllä tästä(kin) vaiheesta. Moni ystäväni - osa teistä blogikavereistakin - on tehnyt viime vuosina suuria ratkaisuja elämänsä suhteen. Arvostan. Minä mietin. Olen vähän vellihousu ehkä vaihtaakseni alaa, liian velkainen jättääkseni palkkatyön. Mutta näköjään sen verran lapsenmielisyyttä on jäljellä, että kehtaan opetella laulujen anatomiaa ja melko tosissani istua vuorokausitolkulla miettimässä jotain säettä, säkeistöä, kertaavaa korvamatoa. Vaikka kukaan ei niitä koskaan kuulisi tai lukisi.

Niin tekisi mieli paljastaa pari herkullisinta riimiä, mutta siihen minulla ei ole lupaa. Tekisi mieli vähän elvistellä, mutta ei. Olen ikävöinyt teitä, blogiystävät! Toivon että palaan pian linjoille. Tuntui niin hyvältä, kun muutama teistä laittoi kadottuani viestiä - että missä minä olen, onko kaikki hyvin. Vaikken minä mitään dramaattista taukoa ajatellut pitää, enkä ollut suunnitellut hiljaisuutta. Sellainen vain tuli.

Ihan hyvä vapaus.

Oli aika tehdä mökille uusi avaimenperä. Entinen oli narukerä. (Huomatkaa riimi :) )

maanantai 26. syyskuuta 2016

Yhdessä lähdettiin yhdeltä.

 
Voi herranjestas, mikä operaatio oli päästä tähän kirjoittelemaan! Oikein aamulla täällä kotona sängyssä hekumoin, että kun minulla on tänään vielä toipumispäivä huimasta Nuoruustapaamisviikonlopusta mökillä - talo tyhjänä ja omaa aikaa - niin kirjoitan koko aamun ja sitten menen pihahommiin. No. Kännykkä oli mykkänä, ensin sen kanssa tusvaamista että sain takaisin toimimaan. Joku latauspulma. Sitten oli whatsapp tiltissä, ja sitä lataamaan. Sitten piti kertoa Nuoruusryhmälle siellä kummitustarina viikonlopulta, koska kuulin sen eilen vasta paluumatkalla junassa. Sitten piti ilmoittaa joka puolelle, että olenkin taas puhelimen päässä. Olin hätäpäissäni ehtinyt facebookin ja sähköpostin kautta raportoida teknisistä ongelmistani ainakin kymmenelle ihmiselle.

No sitten laukkuja purkamaan ja tietokoneen ääreen. Kas - sen laturi oli jäänyt mökille. Akku alkoi näyttää tyhjää. Sitten taas kännykän varteen ja tiedustelua lähipiiriltä, onko kellään lainata ylimääräistä laturia antiikkiseen mäkkikoneeseeni. Onneksi sellainen on nyt tiedossa, niin ei koko Facebookia tarvinnut hälyttää kaappeja penkomaan. Sitten paniikissa siirsin puhelimen kautta kännykkäkuvia tänne blogiohjelmaan, mutta nehän nyt menivät miten sattuu.

Ja koska kirjoitan tätä nyt Apulaisen aparaatilla (senkin käyttöönotto vaati oman aikansa ja parit viestit), niin kuvien järjestelyssä on niin iso homma, että saatte katsoa niitä nyt epäloogisissa rykelmissä. Eipä silti, en minä tällä Ryötönperän reissulla kovin montaa esittelykelpoista kuvaa edes ottanut. Kunhan räpsin ja piinasin Nuoruusryhmän whatsapp-ketjua mökillä heitä siellä pari päivää yksin odotellessani. Varmaan tähän mennessä tosi kiinnostava raportti, tämä!

Nyt on jo Nuoruusystävä hakenut mökiltäni laturin postittaakseen sen, jos saan korvaavan vain lyhytaikaiseen lainaan. Samalla hän laittoi verkkoa puuhellan piippuun pihalle, koska hellassa oli räpistellyt talitiainen. Lisäksi korjasi talteen terassille unohtuneita asioita ja mittasi nojatuolin, jonka annan heidän kotiinsa lukunurkkaukseen. Kaikenlaista. Kohta palaavat muut kotiin ja minä vasta aloitan tunnelmointiani. Olen saanut pitää töistä viikon lomaa, joten sinnekin pitäisi taas orientoitua.

Suuri kauan odotettu Nuoruustapaamisspektaakkeli on ohi, ja sehän meidän kaikkien kurkkua eilen aamulla sateisella Ryötönperällä kuristi. Oli niin ihanaa - ja sekin on tässä yhteydessä vähän valju ilmaisu kuvaamaan kaikkea.
Normaalisti on kyllä sängynpeitot vierashuoneessa. Kunhan otin kuvan lakanoiden laittamisen jälkeen.
On vähän sellainen olo, niin kuin olisin ollut pitkällä matkalla. Toisaalta taas hieman kliseisesti tuntuu, että olisin jotenkin tullut pitkästä aikaa kotiin. Siis henkisessä mielessä. Konkreettisestihan lähdin jo viikko sitten Tampereelle työkavereiden kanssa ja sieltä suoraan tiistaina mökille. Ennen Tamperetta olin saanut viettää olympialaishenkisen rapujuhlan siskojen kanssa, joten lähdin jo valmiiksi arjesta irrottautuneena. On kuulkaa tehnyt hyvää työpainotteisen alkusyksyn jälkeen! Leppäsen syysloma.

Mökille selviydyttyäni en kahteen yksinäiseen vuorokauteeni kuunnellut edes radiota. Niin olin hiljaisuuden tarpeessa. Sen laitoin soimaan vasta perjantaina kun Nuoruuskaverit olivat matkalla Ryötönperälle ja minä siivoilin viimesilauksia, tein petejä ja sen sellaista. Kun sitten paikallinen Nuoruusystävä tuli perjantai-iltapäivällä hakemaan minua sovitulle kauppareissulle, olin juuri huussia tsekkailemassa. Häntä alkoi naurattaa, ettei ole koskaan nähnyt minua vielä niin stressaantuneena.

Kyllä en ollut stressaantunut! Ilmoitin, että haluan alkaa heti seurustella ja nauttia ystävistä kun tontille tullaan, eikä mikään saa olla silloin ikään kuin vaiheessa. Mielestäni ihan loogista. Kauppahommien jälkeen tuli vähän jämähdettyä höpöttelemään niin, että lopulta kun muiden auto ajoi pihaan, meillä oli ihan juttu kesken. Joskin ruoat tehtynä ja sauna lämmin, että ihan hyvin sittenkin. Jotenkin oltiin kuviteltu, että meillä on toooosi pitkäksi tuleva aika odotella karpaaseja, mutta siinä sitä sitten yhtäkkiä pimeässä pihassa halailtiin sadan vuoden tauon jälkeen.

Kävi sillä lailla, että muut tytöt pääsivät tulemaan paikalle vasta lauantaiaamusta alkaen, joten minä paimensin miesväkeä sotilaallisella otteella - no en sentään. Hyvin ovat itseohjautuvaa ja mökkihommiin tottunutta porukkaa, minulle tuli niin hyvä mieli kun ajattelin miten heti pääsivät keskenään saunaan vaihtamaan kuulumisia. Tuntui, että nyt on Ryötönperä mahdollisimman oikeassa käytössä. Eikä minun muutenkaan tarvinnut mitenkään enää erityisesti ohjeistaa, koska olin pitkin viikkoa jakanut tietoa ja kuvia siellä whatsappissa:



Minä en yhtään jaksanut ottaa huomioon, että muilla oli työviikko meneillään ja itse sain vain jo fiilistellä mökillä. Piti joka asiasta raportoida, kukista, polttopuista ja kaikesta. Kertoa, että saappaita on riittävästi kaikille ja että Jaakko Tepon karaoke-DVD on mukana. Sehän jäi lopulta soittamatta. Levyraadit pitämättä. Bändin keikkakin jätettiin seuraavaan kertaan. Niin paljon oli sitä asiaa, rönsyilyä ja hyväntahtoista levottomuutta, että kyllä aika paljon piti panostaa siihen, että oltiin kaikki edes lipunnostossa ja kuulumiskierroksella yhtä aikaa samassa paikassa.

Sitä tosin sattumalta myös odotettiin yhdessä, kun herättiin lauantaina aikaisin. Kodikas aamun hetki, kun lauma peikkomaisesti tokkuraisia ihmisiä höpisee tuvassa ja pohtii että koskahan päivän virallinen ohjelma alkaa. Kahvia keiteltiin ja oluttölkkejä availtiin aivan liian syntisen aikaisin. Leikittiin nuoria jälleen. Se hetki olisi saanut jatkua ikuisesti.

Kyllähän se ilmiö oli ennustettavissa. Siis että yhtä lupsakan puolivilli on lauma edelleenkin, ja kaikki turha organisointi on ajanhukkaa. Onneksi ei sittenkään panostettu enempää vaikka nuotiopaikkaan tai dinneriin - koska nekin jäivät suorittamatta. Jokainen söi aina nälän tullen, yksi istui turisemassa portaalla ja toinen paistoi makkaraa takassa. Kolmas saunoi. Ja koska meitä oli yhteensä seitsemän, niin jokaisella oli höpöttelykaveri koko ajan völjyssä.

Pari kertaa tuli liikututtuakin, mutta enimmäkseen joko parani maailma tai sen huumori. Tilannekomiikkaa jatkuvalla syötöllä tietenkin, jokainen omasta mielestään niin nokkela. Ja jos ei nokkeluus riittänyt, niin naurettiin sille puoli päivää että yhdeltä meinasi verkkarit tippua jalasta.


Tietysti tuli pohdittua yhteistä ikääntymistäkin, sitä että vielä ollaan kaikki hengissä kuitenkin. Jaettiin ahdistusmomentteja ja pelkoja, mutta kyllä ilo silti oli se, joka tästä tapaamisesta päällimmäiseksi mieleen jäi. Kukaan meistä ei ole selvinnyt ilman murheita, niin sehän näkyy käänteisesti myös huumorissa. On eroja, kuolemia ja sairautta. Mutta on myös uuden alkuja, ammatinvaihtoja, uusperheitä ja mahtavia harrastuksia. On näköaloja. Kyllä alkaa olla jo varaa nauraa pieruille.

Ehkä meitä jo nuorina yhdisti jonkinlainen pyrkimys sellaiseen päivittäiseen elämään, joka ei ole pelkkää puskemista vaan myös nauttimista. Ehkä sellainen lopulta yhdistää kaikkia ihmisiä, jos saa elää täällä.

Mietittiin, että kyllä sitä jo ensi kesänä voisi tavata seuraavan kerran. Toisaalta todettiin, että kesäloma-aika on usein perheellisillä aika buukattua, että katsotaan nyt. Onhan meillä se viestiketju, että voidaan siinä asiaa vielä yhdessä suunnitella. Nyt ollaan kuitenkin sen avulla koko ajan yhteyksissä. Arki kuljettaa kaikkia mukanaan niin, että tällaiset erityisjuhlat vaativat aina erityiset aikataulujärjestelyt. Ollaan siispä myös realisteja. Kyllä ihan hipoo täydellisyyttä meidän kollektiivinen mielenlaatumme, hehe.

Minähän olisin voinut palata kotiin vasta tänään, kun on vapaapäivä. Mutta ajatus siitä, että olisin kaikkien lähdön jälkeen jäänyt yksin tontille palloilemaan ja saunarantaan olemaan haikeana... Ei se tällä kerralla tuntunut hyvältä, vaikka ehkä laturi olisi tullut pakattua mukaan ja muutama muu asia paremmin järjesteltyä. Nyt mökki jäi hieman eläväiseen kuntoon.

Yhdessä lähdettiin yhdeltä, ja muiden helsinkiläisten kanssa junamatka sujui vilauksessa. Siinä tuli vielä juteltua vaikka mitä, esimerkiksi se kummitusjuttu. Vanhin meistä oli yöllä kokenut, että isoisäni kävi hänen sänkyään tönimässä. Sitten oli ollut voimakas energiakenttä. Että sellaista, miksei minulle koskaan kukaan perheenjäsen käy kummittelemassa? Aina pitää vaan lintuja ja tuulenvireitä tulkita. Tai unia.

Ja sitten käytiin läpi ihan proosallisiakin asioita, kuten roskienpolttopolitiikkaa. Minulla on nyt tiedossa ihminen, jolta voin lunastaa mökille sellaisen tynnyrin pahvi- ja oksajätteen polttamiseen. Siitähän tulee ihan uusi puuhamomentti sitten! Pitääkin jo pian laittaa viestiä ja kysyä, että millä hinnalla sen saan. Sopia kyyditysasiat ja muut.



Jaahas - tuohon väliin olen saanut aseteltua joutsenkuvat. Heidäthän bongasin jo ensimmäisenä aamuna, kun pyjamassa kipitin rantaan ihailemaan hälvenevää sumua. Se oli taas niitä lähes hartaita hetkiä. Seisoin varmaan pari tuntia odottelemassa aamun kunnollista nousua ja sumun hidasta hälvenemistä. Selkäkin siinä sai vähän kylmää ja kun menin päivemmällä naapuriin ilmoittautumaan, niin minulla oli sellainen hyväksi havaittu villahuivisysteemi vyötäröllä.

Leikkasin nurmikon syksyn viimeisen kerran, mutta sitä ennen piti kerätä kukkia ja omenoita. Laittaa niistä kuvia muille. Naapurin Rouva oli tohkeissaan puolukoista, joita hänen ansiostaan on nyt minunkin pakastimessani aikamoinen määrä. Lisäksi hän oli leiponut meille piirakkaa ja sämpylöitä, joita on jo tilattu seuraavaankin tapaamiseen.

Minulla oli aikomus seuraavana aamuna lähteä etsimään peltojen reunoista peuroja, joita naapuri oli nähnyt - mutta sitten säätila muuttuikin eikä enää ollut inspiroivaa sumua. Tavallaan hyväkin, niin pysyin tontilla pikkuisen puutöissä ja siivoilemassa. Enimmäkseen silti pidin taukoja, kuten ystävillekin kerroin. Portailla istuminen tuli niin tarpeeseen. Yksin mökillä on kivaa, kun tietää että seuraa on jossain vaiheessa tulossa.


No niin, näköjään kuvat vierassängyistä ja pellolta.
Moni pihamaan syyshomma jäi tekemättä ja polttopuutalkootkin pitäisi järjestää vielä ennen talvea. Ehkä suurin - tai siis ainoa - pettymys oli kurpitsojen paleltuminen. Unohdin ottaa kuvan siitä yksinäisestä kalpeasta mysteerikurpitsasta, joka viljelyharjussa oli. Kesäkurpitsojen kukat ihan ruskeita lötköjä, enkä kuulemma ollut niillä lakeuksilla ainoa, jota tällä tavalla koetellaan.

On se onni, etten suhtaudu viljelyyn suurella vakavuudella.

Tänään täytyy tutkia almanakkaa, että koska pääsisin mökille uudelleen ja millä kokoonpanolla. Sanoin pojille eilen kotimatkalla, että taas sinne tuli vähän niin kuin juurruttua lisää kun oli tämä viikonloppu. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Tulisipa lämmin lokakuu. Ja marraskuu. Ja joulukuu. Olisipa poutaa ja tyyntä. Olisipa hauskaakin. Kun minä Nuoruusjuhlassa sain nauruhepulin, niin yhden ystävän neuvo toiselle oli, että puhu sille moottorisahasta, niin se rauhoittuu. Sain noottia siitä, että olin opetellut halkaisemaan laudanpätkiä sirkkelillä siinä pätkimishommassa kehittyäkseni. Toisaalta - ne palaset olivat kyllä aika hienoja nuotiokäyttöön - tosin säästyivät nekin.

Mitenkähän muilla on mennyt tämä päivä, osalta on tullut jo viestejä. Kaikilla arki taas. Kyllä me selvitään. Nyt minä tiedän, että vanhoilla ystävillä on entistä matalampi kynnys ajaa Ryötönperän pihaan spontaanisti. Avaimen paikankin näytin ja siitäkin syntyi vitsiä, että kun seuraavan kerran menen mökille niin siellä joku tyytyväisenä kuorsailee tai lämmittää saunaa. Ei yhtään hullumpi ajatus.



maanantai 5. syyskuuta 2016

"Syksy tästä tulee."

Jaahas, syyskuussa ollaan. Nyt on eletty sellaista kaupunkivaihetta, että töihin, kotiin, töihin, kotiin - ja välissä muutamia rikkonaisia vapaapäiviä, jotka on pitänyt varata lepoon ja toipumiseen. Siihenkin, että koti pysyisi tavallaan vähän vähemmän asutun näköisenä. Päivät ovat sulautuneet toisiinsa, ja on tuntunut esimerkiksi siltä että koko ajan istuu bussissa tai vaihtaa kissanhiekkoja. Jälleen uusi päivän horoskooppi luettavana, ja sitä rataa. Mutta nyt alkaa kai työtahti rauhoittua ja muukin elämä asettua syksyn uomiinsa. Niin - kyllä olenkin odottanut sitä tapahtuvaksi - en kaipaa ollenkaan niin lennokasta arkea, kuin miltä se on nyt tuntunut.

Varmaan omassa päässä vaan, taas. Mutta kieltämättä olen haikaillut mökkiportaiden hiljaisuuteen vaikkei tässä kaupunkielämässä sinänsä mitään vikaa ole ollut. Ehkä vain pikkuisen liikaa hajontaa joka suuntaan, noin niin kuin keskittymiskyvyllisesti - ja minähän tykkään kuitenkin eniten tyhjistä hetkistä. 

Eilen eristäydyin pihahommiin, tänään raahasin luuni kamerakävelylle. Vaikka olenhan joka vuosi kuvannut ne samat kauniit viljapellot. Puimatta ja puituina. Samat siirtolapuutarhan omenapuut ja syyskukkijat. Ei sillä, että itse kyllästyisin - tulipa vaan mieleen, että jotain uuttakin annettavaa voisi näihin muistiinpanoihin olla. Elokuu valui ihan käsistä. Vaikka kyllä minä olen esimerkiksi lukenut! Sirpa Kähköstä ja Veikko Huovista. Pikkuisen Merete Mazzarellaakin. Varastanut kirjoista itselleni yksityistä aikaa. Enemmänkin olisin voinut.

Niin kuin kaikilla muillakin omenapuupihallisilla, myös meillä on ollut käynnissä omppushow. Aivan täysin yllättäen olen päässyt piirakkacupissa kärkisijoille! Täällä on nimittäin kiivas kilpailu syksyn parhaasta leivonnaisesta meneillään. Apulainen ja mies antavat sille projektille kaikkensa, ja sortuvat mielestäni liiallisiin kikkailuihin "keikauspiirakoillaan" ja yltiöpäisillä raaka-aineratkaisuillaan.

Minä otin netistä helpoimman ohjeen ja panostin ulkonäköön. Oikein nätiksi rinkulaksi kaikkein punaisimpien yksilöiden sirppejä tökin löllöön taikinaan. Minultahan puuttuu sekä kilpailu-  että leivontavietti, mutta osallistua piti. En itse ehtinyt sitä luomustani edes maistaa, kun piti kiiruhtaa yövuoroon. Sinne sitten sain ylistäviä viestejä, ja mikäs sen piristävämpää kuin tietää päässeensä vaativassa kilpasarjassa suorastaan huipulle.

Nyt sitä piirakkaa on tietenkin täällä yritetty apinoida, minä olen jo siirtynyt hillovaiheeseen ja suunnitellut että omenarumban jälkeen pistetään pystyyn pannukakkucup. Sitten on käytössä sekä nättiä vaaleanpunaista hilloa että heleän keltaista, johon käytin vain valkeita kuulaita omenoita. Siitä tuli ehkä vähän löysää.

Joskus aikaisempina vuosina olen tuunannut omenahilloja mausteilla tai vaikka puolukoilla, mutta nyt olen pitäytynyt siinäkin asiassa aivan yksinkertaisimmissa vaihtoehdoissa. Jos elämä onkin ympärillä välillä monimutkaista, niin silloin simppelit sivujuonteet ovat parasta vastapainoa. Ei mitään ylimääräistä kikkailua, sanon minä!

Minä vein naapuriinkiin yhden ämpärillisen priimaomenoita. Mitähän siellä nyt minusta ajatellaan. Heidän varhaisteininsä oli ainakin aivan vakuuttava ja vakuuttunut, että kyllä heilläkin tarvitaan omenoita, koska siinä puutarhassa niitä ei kasva. Minä en vaivautunut selvittämään asiaa aikuisilta, vaan heti innoissani nuorison kanssa tein tämän lahjoituspäätöksen. Ei kai sitä nyt joka asiaa tartte huoltajilta kysyä, jos neidillä oli esimerkiksi leipomisasiat mielessä.

Olen suunnitellut lainaavani heiltä teleskooppitikkaita, että saan pestyä lisää taloa. Korkeammalta. Eilen pihahuumassani ja pienessä flunssalämmössä tein sellaisia koepesuja siellä, minne yletyin. Tosiasiassa tämä kaupunkikoti(kin) tarvitsisi paritkin pienet talkoot ystäväporukan kanssa, mutta minä ikään kuin aloitin. Voin sitten toimia oppaana ja työnjohtohommissa, kun varsinanen urakka koittaa. Siitähän ei ole mitään käsitystä, että milloin tällainen olisi tapahtumassa.

Joskus käy niinkin, että kun vain aloittaa, niin yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa jo pitkällä noin niin kuin työmäärän kokonaismittakaavassa. Samansuuntaisella energialla sain viikko sitten raivattua makuuhuoneen sellaiseen kuntoon, että voin sielläkin kirjoitella niitä laulujen sanoja, joita olen Nuoruusystävälle luvannut. Röykkiöiden alta löysin kirjoituspöytäni. Kyllä on toistaiseksi tullut riivittyä niin karmeita riimejä sieltä täältä tuhnuisen mielen syövereistä, että pitäisi saada sillekin asialle paremmin aikaa. Nyt kun on kerran sille myös fyysistä tilaa.

Minulla on aina välivuodenajan koittaessa se visio, että siihen siirrytään siisteissä tiloissa puhtaalta pöydältä, vähän niin kuin uuden alkuun konsanaan. Onkohan koskaan toteutunut. Sitä ei tavallaan haluaisi huomata että yhtäkkiä on talvi, ja tuossa nuo kesäkamppeet vieläkin tuolinsarjalla roikkuvat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

 
Tämä on kyllä siinä mielessä kivaa vuodenaikaa, että varjoisalla kotipihalla riittää aina jotain pientä nypittävää - vähän isompaakin - kun voin alkaa siistiä sitä kasvukauden päättymiskuntoon. Täällä kun ei kasva kangasajuruohojen ja omenoiden lisäksi mitään hyötykasvia, niin kaiken mitä puuhaa voi tehdä vain terapia- ja esteettisyysmielessä. Jos oikein on sisäilmakammo kun tulee väsyneenä töistä kotiin, niin voi ainakin vähän aikaa muka tehdä jotain omassa pihassa.

Ja pianhan alkaa haravointivaihe, todettiin eilen Apulaisen kanssa.

Minusta on tullut todella laiska liikkeellelähtijä, onneksi tänään oli niin nätti aamu ettei kyllä enää ollut muita vaihtoehtoja kuin painua pelloille ja joenrantaan, hevosia katsomaan. Muutama hanhiaurakin lenteli yli, sain minä niitä kuvattuakin mutta eiköhän nekin ole jo nähty. Siis kuvissa. Kiva niitä on luonnossa katsella, ja kuunnella. Niistä ei tule ihan yhtä haikea olo kuin poismuuttavista kurkijoukoista tai joutsenista.

Haikeus iskee muutenkin enemmän maalla, vaikka kahden viikon päästä kun taas sinne pääsen, ei ole kyllä murheilulle sijaa, koska on edessä se Nuoruustapaaminen. Olen leikkinyt ajatuksella, että yllätän pojat ja raahaan vanhan hetekan liiterin perukoilta pihalle grilliksi... Hmm. Pitää vähän tutkia asiaa. Jotain siitä olisi kyllä kiva keksiä - lähinnä olen miettinyt naistenlehtimäistä romuromantiikka-asetelmaa siitä hetekasta, mutta meillähän kaikesta meinaa aina tulla sellaista "Tosimiesten Strömsö" -tyyppistä projektia, niin että grilliajatus menisi siihen samaan sapluunaan.

Muutamia muitakin yllätyksiä porukalle on mielessä. Vaikka olen minä jo mennyt lörpöttelemään, että ainakin lipunnosto pidetään, ja kaikista pakanoin meistä saa vetää aamuhartauden.



Ai niin. Takaisin omenoihin. (T'ällä tavalla minun ajatukseni pomppivat ihan livenäkin, Nuoruusryhmän viestiketjusta takaisin kotiin, juhlasta arkeen ja toisinpäin, hereiltä nukkumaan ja taas ylös.) Tilapäiskommuunissamme on virinnyt myös ajatus omenasiiderin teosta. Vain välineet puuttuvat, ja niinpä Timber onkin parasta aikaa käymässä rautakaupassa. (Ei kun nyt onkin kuulemma Prismassa, soitti että hankittaisko sittenkin mehulinko...) Vähän jännittää. Minä kokeilin sitä hänen kuivuriansa omenasiipaleisiin, mutta vaikka kuinka hurruutin päivätyön verran, niin jäivät vähän nahkeiksi. Ei tullut rapsakoita. Vinkkejä?

Ne nahkeat - vaikka hyviltä maistuivatkin - houkuttelivat liepeilleen kukkakärpäsiä, eikä niitä enää sellaisen laumailmiön jälkeen tehnyt mieli syödä. Kun minullahan oli se visio, että oikein säilön niitä omenalastuja, mutta eihän niitä kosteina voi purkittaa.

Ehkä annan sen olla, liikaa projekteja. Voisin keskittyä syyslukemiston haalimiseen - siihenkin voisin ottaa vastaan vinkkejä, vaikka tokihan niitä esim. Rautalinnun blogista löytyy! Kähköstä pitäisi saada ystäviltä lainaan seuraava osa. En ehkä ole ihan kohderyhmää, mutta silti jokin Mustat morsiamet -kirjassa veti puoleensa ja luin sen tosi nopeasti jo kuukausi sitten varmaan. Mielikuvissani sen tarina esiintyy aika tummana, ja kun äsken yritin etsiä teille sopivaa siteerauskohtaa loskaisesta kaamoksesta - en löytänytkään. Tuli vastaan kimmeltäviä päiviä, mutta dramaattisia käänteitä. Ja miten minusta tuntui, että koko ajan lumihöttö hölskyi jaloissa kun sitä kirjaa luin!

Hyvän kirjailijan merkki on se, että upottaa tunnelmia muuhunkin kuin säätilan kuvailuun. Minähän olisin varmaan sellainen Sumuisten Sössösäiden Saara, jos ryhtyisin kirjailijaksi. Koko ajan olisi vähintään orastavaa auerta joka puolella, kuka sellaista jaksaisi lukea.


Tunsin itseni vähän vanhaksi, kun ensin pitkin hampain tartuin Konsta Pylkkäseen, mutta sitten tykkäsinkin. Olen muuttunut sisäisesti vaariksi. Kyllä ei tällä menolla käy enää flaksi baareissa, vaikkei tietenkään tarvitsekaan, ja enhän minä kapakoissa käykään. Ja onhan tässä jo puoliso ja puoli maailmaa ympärillä. Vaan voisihan sitä joskus löytää sisäisen neitonsa. Viime viikolla kävin mekkoja lainaamassa sukulaisnaiselta, jolla on sama geeni kuin äidilläni - eli naiseusvietti. Nyt on ensi viikonlopun pönötysjuhliin kolttuja odottamassa. Näytin niissä ihan nätiltä, en minä sillä.

Mutta Pylkkänen. Hänen mietteisiinsä minä kumminkin jaksan paremmin sitoutua:

"Hän puuhasteli saunalla. Hän löysi kivijalan alta sen verran kuivaa puuta, että pisti pönttöön tulet. Kunhan se edes vähän lämpiäisi, niin eikö häntä yön seudun yli tarkenisi. Tuntui tulevan viileä yö. Tiedä vaikka suon laidassa kuuraa näyttäisi tai ainakin lammesta usvan nostaa. Hän taittoi lehdeksiä makuuksilleen. Näkyi lehti olevan jo heikossa kantimissa, syksy tästä tulee.

Perhana että maailman luonto jaksaa iänikuisesti jauhaa tuttua ohjelmaansa. Juuri kun kesän makuun on päässyt, kasvit alkaa harkita talviunta ja linnut huitelevat etelään. Tänäkin iltana on yli lentänyt haukkoja. Ne on lentäneet korkealla koukukkunokka kohti Saharaa. Muutto niillä on käynnissä. Kohta kurjet huutelevat aamusumujen yllä. Ja luonto ei kun vääntää kammesta ajan pyörää; tulee talvi, sitten kevät ja pian heinähelteet. Keksisi viidennen tai kuudennen vuodenajan, ja saattaapa keksiäkin, mutta onhan neljässäkin ihmettelemistä. Ja talvi on toki tarpeeksi pitkä pohjoisessa, kyllä siihen mukaan kerkeää. Lapasista aukeaa talvitöissä peukalonhangan kohdat ja sukista kantapäät."

On tunnustettava, että tämä oli ensimmäinen Pylkkänen, johon tartuin. Kotihyllyssä ja mökillä on lisää niitä vanhempia ja tavallaan alkuperäisempiä. Ehkä niitä sitten seuraavaksi? Sumuisten Sössösäiden Saara-Vaari lukee, heh.

"Minun rapakoistani heijastuu taivas" -kuva.

Mazzarellassa olen vasta alussa. Eikähän se olekaan mikään lukuromaani, vaan pohdiskeleva kirja. Hmm - "Vanhenemisen taidosta". Sain sen Apulaiselta, olikohan se vinkki. Minua viehätti jo alkumetreillä sama kohta, joka oli lainattu myös takakanteen. Minkä minä sille voin, että olen jo vuosia ajatellut samoin, ja tämän mietteen on Meretekin lainannut Hans Ruinilta:



"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme rivin päiviä, jotka tuntuvat loputtomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä. Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan.

Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohiteltulta. Rajattomat lupaukset tulevista vuosista putoavat kuin tyhjät norkot, jotka eivät ole koskaan tehneet hedelmää."

Pitäisi varmaan seuraavaksi opiskella, kuka on Hans Ruin... No, joka tapauksessa - onneksi olen tullut kirjoittaneeksi heinäkuun mietteistäni tänne blogiin tuhat kertaa, niin on todistusaineistoa siitä, mitä aina silloin kuun puolivälissä ajattelen. Ihan samaa kuin tuo Ruinkin.


Näillä mennään, näillä jatketaan. Omenashow must go on. Ja muukin show. Lauantaina laskettiin maahan silloin juhannuksen alla kuolleen sukulaisen uurna, mikä tuntui hyvältä lähiomaisten suruun osallistumisesta huolimatta. Sellainen on myös kaunista. Taas pienentyi piiri ja siinä yhdessä kyynelehdittiin, mutta viljeltiin myös mustaa huumoria vainajasta ja minun äidistäni, jonka hauta on siinä lähellä. Veisteltiin, että nyt saavat jatkaa taiteesta kinaamista ihan keskenään siellä luonnonkivilehdossa, serkukset.

Niistettiin nenämme ja jatkettiin matkoja.

Käveltiin miehen kanssa mustissamme kotiin. Ihailin matkalla muiden omenasatouhrien ratkaisua laittaa kadunvarteen "saa ottaa" -pisteitä. Minun piti lauantaina jo perustaa meillekin sellainen, mutta sitten tuli sade. Sitten tuli sunnuntai ja talonpesuvietti. Sitten tulikin tämä maanantai ja minua alkoi nolottaa koko ajatus. Mitä, jos ohikulkijat nauraisivat - minä olisin kuitenkin panostanut omenanottopisteen ulkoasuun ehkä liikaa - lyhtyjä ja kaikkea. Niin nyt tässä sitten ollaan.

Matrikkelitaiteilja ja Sudeettisavolainen onneksi tahtovat sadostamme osansa. Se on hyvä.

Maaseutukaipuuni sijasta minun pitäisi varmaan paremmin muistaa ja jaksaa arvostaa tätä sosiaalista elämää täällä kaupungissakin. En ole vielä ehtinyt edes Lapinlahteen vapaaehtoiskavereiden kanssa touhuamaan. Tunnen siitä huonoa omatuntoa, vaikka turhaan kai. 

Ympärillä on ihan nättiä jopa keskustassakin, jos sulkee metelin pois. Tallennan tänne pari suosikkikuvaani sieltä, jotta muistan niitä katsella vaikka sitten vuoden päästä. Vähän sääli, että jokin minussa nyt vaan jaksaa kapinoida kaupunkia vastaan. Päätetään, että siihen tulee muutos.








sunnuntai 21. elokuuta 2016

Talvipönttöjä

Voi että. Oli taas ihana mökkiviikonloppu. Aika paljon sitä saa mahtumaan kolmeen vuorokauteen, mutta toisaalta sitten monta juttua jäi tekemättäkin. Sitä ei niin kuin koskaan etukäteen varmaksi tiedä, että mikä inspiraatio iskee. Vallitsevat sää- ja olotilat aina viimeistelevät lopputuloksen. Tai alustavat, miten sen nyt haluaa ajatella. 

Ensin jatkettiin biisileiriä, kun Nuoruusystävä haki minut torstaina onnibussilta. Muutaman välivaiheen jälkeen kaivettiin lyriikat ja kitara esille. Päätettiin, että laulustamme tuleekin hieman aiempaa versiota reippaampi noin niin kuin yleissoudiltaan. Heh. Se oli aika hauskaa. Minulle jäi tehtäväksi miettiä vähän lisää sanoja, mutta vaikka teinkin aika aivotonta hommaa loppuajan, ei tullut riimiä mieleen.

Kyllä se sieltä vielä tulee.

Koominen pari ollaan, kun kumpikaan ei meinaa kehtaa laulaa! Mutta tänään kotimatkalla autossa sanoin miehelle, että ajattele jos vuoden päästä vaikka radiossa kuuluukin tällä tavalla sunnuntain levyuutuuksissa meidän kipaleemme. Ei voi koskaan tietää! Eikä mitään tapahdu jos ei itse ala tehdä.

Ekat kurpitsat ehkä tulevat viljelyharjuun!
Sama logiikka pätee siihen Nuoruustapaamiseen. Nyt meillä on kuulkaa päivämäärä lukossa! Kuukauden päästä on jo sellaiset tohinat, nuotiopaikan virittelyt ja muut. Olen tässä välissä avannut whatsapp-viestiketjun ja liittänyt siihen kaikki. Paitsi tämän muusikko-Nuoruusystävän, kun hän ei ole chattaavaa tyyppiä. Annoin hänen lukea mökillä koko keskustelun, joka on kyllä lähtenyt ihan lapasesta. 

Huumori vaikuttaa olevan samaa kuin silloin nuorenakin. Musiikkimakukin, joo. Melkolailla täsmää. Pyysin että tekevät biisilistan. Tokihan meidän uudella bändillä on siellä keikkakin, mutta ei siitä koko illaksi materiaalia riitä. Ja muut olivat sitä mieltä, että annetaan bändin levätäkin välillä.

Päätettiin, että vaikka kaikki tulevat Ryötönperälle sitten jo perjantai-iltana, niin satsataan lauantaihin. Tehdään oikein päiväohjelma. Pikkuisen on hajontaa siinä, mitä meinataan tehdä. Yksi haluaa koluta kaikki nuoruuden paikat kylänraitin räystäitä, grilliä ja levähdyspaikkaa myöten, toinen fiilistelee jo nyt pimeää iltaa nuotion loimussa. Joku haluaa nostalgisoida makkaralla ja grillimaustetuilla sipseillä, mutta onneksi suurin osa toivoo että syödään edes yhden kerran oikein hyvin.

Mitähän se sitten ikinä tarkoittaakaan. Minä ilmoitin, että tiskaan kyllä ja lämmitän tulipesät, mutta että catering ei ole vahvimpia puoliani. Onneksi naapurin Rouva ilmoitti, että leipoo meille sitten piirakkaa. Ei tartte ainakaan jälkiruoka-asiaa siis miettiä.

Tässä!
Rouva oli saanut myydyksi isäntävainaan auton! Oikein hieno uutinen meidän perällä. Sillä olikin hyvä ajaa. Minä olen niin iloinen naapurin puolesta, kun onhan noista kotteroista turhaa vaivaa. Itsellänikin vielä pihapiirissä Helmikaara, joka odottaa vain sitä että pääsee romuttamolle.

Olin jo viikolla jutellut naapurin kanssa puhelimessa, ja pimeäähän hän on nyt ensimmäisenä yksinäisenä syksynään alkanut pelätä. Minulla oli aikomus kerätä omalta tontilta kaikki valokennovalot polkujen varresta, että vien hänelle. Minullahan on kuitenkin ne sähköpihavalot. No se(kin) valojen keräily sitten jäi, kun keksin kaikkea muuta hommaa.

Mutta ainahan minä voin Rouvalle soittaa ja sanoa, että käypi hakemassa.

Koska torstai meni biisileiriin ja nuoruusviestittelyyn, niin perjantaina ensi töikseni nostin valkosipulit. Otin erikseen Puutarhaekspertin viljelemät, ja ne ovat nyt täällä Helsingissä. Mökille jätin sen kannan, jonka olen saanut Keskeneräiseltä. Huolettaa vaan, että mitenkä maltan jättää siemenkynsiä. Niin olivat hienoja taas! Yhtään ei ollut madonsyömää tai muuta vauriota.

Ensimmäisen kerran olimme tahallamme jättäneet myös joihinkin kukkaosaa. Aiotaan kokeilla siemenestä viljelyä, vaikka siitä kai meneekin kaksi vuotta satoon. Pitää opiskella aihetta! Mies haaveilee, että jos viskoisi valkosipulin siemeniä horsmikkoon, niin valtaisikohan se lopulta alaa. Samaahan ollaan yritetty artisokan ja piparjuuren kanssa. Ovat ne jo pontevampia kuin viime vuonna. 

Vaan, horsmikko on ja pysyy. Syksyn tulossa on ehkä se kiva puoli, että horsmahommelit lakoaa ja tulee uudenlaista tilan tuntua.

Perjantaina valkosipulisadolla elvistelyn jälkeen pyörin vähän tyhjänä tiluksilla. Odottelin mieheltä viestiä, että koska pääsee matkaan kotoa. Nurmikkohan minun piti leikata, mutta iskikin yhtäkkiä linnunpönttövietti. Ei siis sellaisten välttämättä oikeaoppisten tekeminen, vaan talvisuojasta oli nyt kyse. Joka vuosihan minä pakkasilla murehdin, että minne menevät lintuset.

Aloin siispä nikkarointihommiin. 

Ja kun en vielä siinä hetkessä (toisin kuin nyt) osannut käyttää sitä poran osaa, jolla tehdään pönttöreikä, niin askartelin sitten neliskanttisen reiän. Satuttavatkohan siivekkäät siihen nyt sitten itsensä. Toisaalta - voisin kuvitella, että jos on 30 astetta pakkasta ja viima, niin kyllä sitä saattaa tehdä mieli mennä pönttöön sisälle lämpimään, oli suuaukko minkälainen hyvänsä. Etenkin kun pohjalla on villaa.

Tuli vihdoinkin käyttöä yhdelle isoäidin neuleelle, jonka vahingossa pesukoneessa huovutin. Meinasin tehdä siitä lasinalusia, mutta onhan lintujen talvilämpö aika paljon parempi kierrätyskohde.

Mies kun ajoi pihaan, oli kuulemma ensin vähän arveluksissaan minun nikkaroinneistani. Olen tunnetusti aika huono naulaamaan. Mutta sitten mies alkoikin kokea hienoista ylpeyttä minun ensimmäisestä lintutönöstäni. Alettiin lämmittää saunaa ja kuunnella radiosta Puhelinlankoja. 

Ilmoitin, että lauantain käytän sitten polttopuuhommiin. Niin kuin alkupäivän käytinkin.

Ensin aamulla menin keppisavottaan, kun ei saa moottorisahata yksin. Mies sai nukkua pidempään. Ihan hyvä saldo tuli, vaikka toisaalta kepukoista polttopuiden sirkkelöinti on sillä tavalla epäkiitollista hommaa, että pitkästäkin karahkasta tulee lopulta aika vähän pätkiä. Mutta kuitenkin. Minulla on jokin sellainen synapsi aivoissa, että ajattelen jokaisen potentiaalisen oksan saunanpesässä. Kyllä niillä aina sytyttelee ja lisäilee. Talvi-Saara kiittää sitten. 

Paitsi että vielä olisi syytä pitää puutalkoot ennen kaamosta.

No sitten tyttösahani hurahti hienosti käyntiin ensi yrityksellä! Äkkiä metsurivermeet ylle ja savottaan. Menin sinne metsään, jossa aikoinaan oli rytissyt pihlajaa ja muuta tuulen voimasta. Mahtavasti olisi pätkittävää sielläkin, mutta himppusen vaarallisia paikkoja. Olisiko ollut sitten jokin luomakunnan merkki, että noin kuuden pöllin työstämisen jälkeen saha juuttui kiinni keskelle puun jännitettä. Just kun olin päässyt vauhtiin!

Kauhea käry tuli. Ja piti hakea mies apuun irrottamaan. Sorkkaraudallahan se sitten lähti. Mutta saha ei enää sen jälkeen käyntiin. Lopetin savotan sitten siihen, että pilkoin ne vaatimattomat pöllini. Sitä puuhastellessani silmäilin samalla liiterissä odottavaa seuraavaa linnunpönttöaihiotani.

Alkoi sen päiväinen nikkarointi, kun mieskin sai askartelupuuskan. Hän oli aamupäivän istunut tietokoneella töitä tekemässä, niin olikin vähän luovan homman tarpeessa. Kyllä tuli hienoja! Minä viestittelin siinä välissä Apulaisen kanssa, mutta viisastuin kuitenkin samalla. Kukaan ei ole kertonut, että poraa pitää esimerkiksi painaa kun tekee sellaista linnunpönttöreikää. Oli siinä perheriidankin mahdollisuus, kun minä nyt vaan en tajunnut milloin on ruuvi suorassa ja milloin ei. 

Mutta ei me nyt sentään viitsitty alkaa riidellä, kun oli yhteinen lauantai mökillä. Seuraavaan on niin paljon aikaa, ettei edes tiedetä, koska sellainen on. Ihan ristiin menee aikataulut. Koitan olla ajattelematta sitä, siis sitä pitkää aikaa ennen seuraavaa kertaa.

Ripustettiin talvipöntöt liiterin seinustalle. Se on suojaisin paikka, jos järveltä käy puhuri. Aamuaurinko lämmittää ja vaikka tiedän, että pönttöjen pitäisi olla maalaamatonta puuta, niin maalasin silti. Ajattelin, että ehkä tumma väri varaa lämpöä. Mies teki luonnollisempia, ja ne rimmaavatkin kivasti seinässä jo ennestään olleen ötökkähotellin kanssa:

Tänä aamuna minä tapani mukaan kiersin kaikki paikat ja totesin, etten sittenkään ollut muistanut ottaa tarpeeksi valokuvia ihanasta viikonlopusta. Piti vähän korjata tilannetta, vaikka harmitti että iltavalossa kurpitsaviljelmät olisivat olleet enemmän eduikseen. Tietenkin taas olisi tehnyt mieli jäädä vaan maalle, mutta onhan tässä kaupunkiystävien kanssa todettu se, että yhteinen arki on täällä.

Pieni orava jäi päivystämään rantaan. Hän on varmaan sama, joka torstai-iltana ihanasti meni kerälle nukkumaan rastaan hylkäämään pesään. Rantakoivun mutkaan ilta-aurinkoon. Minulla ei ollut kameraa mukana saunalla, joten se jäi dokumentoimatta. Sen sijaan tuli testattua oravalapsen musiikkimaku, koska viestittelin nuoruusystäville eri biisejä testatessani.

Kyllä hänkin tykkää Loirista, vaikkei sitä vielä ehkä itse tiedosta.

Tämän aamun hämärän järkytystä.
Luonnossa on aika ihana loppukesän tunnelma. Siellä savottatyömaallani sen totesin, rannassa lorvimisen lisäksi. Tykkään tästä lämpötilaerojen ja viistojen valojen vuodenajasta. Toivottavasti sitten syyskuussakin pääsen vielä samaan tunnelmaan. Hyttysiä on enää vain muutamia kömpelöitä, niistä ei ollut haittaa.

Tehtiin eilen puutarhakierros ennen linnunpönttöhommia. Tosiaan hernettä tulee, ja ehkä papuakin. Meinasin, että ne voisi ottaa siemenkäyttöön. Suunniteltiin niitylle - siihen sähköyhtiön raivaamaan kohtaan - sellaista viljelysyksikköjonoa. Koska näyttää kesäkurpitsa viihtyvän.

Jos kuusenrisuista tekisin jo aihiot pohjiksi ja sitten keväällä viljelysmultaa päälle. Pitää vaan miettiä, että mitä viljellään. Ainakin yksi pinaattipenkki. Iso. Ärsyttää noi kurpitsat, kun tulevat kypsiksi vasta syksyllä. Jotain aikaisempaa olisi mukava laittaa myös.

No niin, pitää laskeutua arkeen taas. Sitä kestääkin sitten seuraavat viikot. Kaupunkia. Aloitin citykokemuksistani teille reportaasia jo viikko sitten, mutta nukahdin. Oli sitä työunivelkaa ja taisin sittenkin olla myös vähän kipeä. Yhtään en jaksanut kirjoittaa. Ihmettelin väsymystäni, ja työkaverin kanssa kun vertailtiin oireitamme, niin virus sittenkin varmaan kävi vartaloissa. Kaikenlaista.

Montaakaan lepopäivää ei ollut ennen tätä mökkiviikonloppua, eikä tule muuten olemaan nytkään pariin viikkoon. No, kyllä minä tavallaan edustan sitä koulukuntaa että kun painetaan töitä, niin tehdään sitten urakalla ja pitkät vapaat palkaksi. Vuorotyön suoma etu.

Harmittaa vaan vähän, jos menee hyvä vuodenaika ohi. Pitää muistaa alkaa ulkoilla työvuorojen välissä. Omenasavottakin olisi edessä. Saankohan lainaksi työkaverin mehumaijan.

Apulainen tulee kohta meille, on iltasauna. Minulla mielessäni vielä mökkihommat, vaikka soitin jo töihinkin, että mikä siellä on huominen agenda. Kiva lämpöaalto on ollut, ihana kun voi kotonakin pitää ikkunoita auki kunnolla. 

Nyt näköjään sataa ja paistaa yhtä aikaa. Varmasti jossakin on taas hieno sateenkaari, vaikkei se meille näkyisikään. Tänä aamuna mökillä heräsin aikaisin, mutta köllöttelin pitkään. Ehkä vähän ikävöin kissoja, ja kyllä he ovatkin nyt taas saaneet huomiota.

Kotimatkalla ei vielä näkynyt onneksi muuttolintulaumoja, paitsi joitakin puhelinlangoilla. Radiosta tuli mainio ohjelma harmaapääskyistä, taas ollaan viisastuttu. 

Jätin Nuoruusystävälle rantasaunaan esille pari kirjaa, jotka lupasin lainata. Hän käy ne ehkä sieltä hakemassa. Naapurin Rouvalle öljyä ruohonleikkurimme viereen. Avaimen paikalleen ja savottavermeet talteen. Oikein petasin sängynkin, että on kiva sitten mennä kun se kuitenkin näkyy heti ovelta. Viikkasin viltit sohvalle ja oioin tyynyt.

Kurkkuyrtti oli keksinyt tällätä itsensä kurpitsojen joukkoon. Ei haittaa.