maanantai 29. lokakuuta 2012

Talviaika



Lokakuu on tuntunut mustimmastakin mustimmalta. Oikein pimeyden ylistys ja kummallinen pahantuulen alho. Turha siitä on sadepäiviä syyttää, vaikka voisikin. Toisaalta, kai se voi ihmiseen vaikuttaa, jos aurinko ei moneen aikaan paista ja huolettaa pikkuisen tietoisuus siitä, että kaamos on edessä. Itsensä kanssa sai tehdä ihan tietoista työtä, ettei pieninkään epätoivon sirpale olisi onnistunut porautumaan mieleen.

Sinne se sitten olisi kotiutunut ja oikein koteloitunut talven ajaksi erittämään synkkiä ajatuksia.

Juuri oikealla hetkellä tämä syksy yllätti auringolla, pakkasaamujen huurteilla ja kanssaihmisten helpotuksella. Aika moni tuntui heräävän tähän kaikkeen uudelleen, eikä vähiten siksi että talvitakit ja myssyt olivat vielä varastoissa. Yhteisyyden tunnetta on syntynyt hyväntuulisesta hytinästä, joka on korvannut täysmustan lohduttoman lotinan. En pistä pahakseni! Oikein taas tykkään ihmisistä.

Voiko parempaa lähtökohtaa ollakaan marraskuun koittaessa. Minä en ainakaan keksi. Poiskaan ei tee mieli matkustaa.



On ollut vihdoin vapaapäiviltä tuntuvia vapaapäiviä. Omin luvin unohdin eiliseksi ja täksi päiväksi kaikki velvollisuusprojektit, ja hetihän sitä ajattelu- ja muuta energiaa alkoi vapautua. Turha pelätä, että olisin yhtäkkiä jotenkin erityisen valaistunut ja alkaisin ajankäytön positiivisuusguruksi, kiukuttaa vaan oma ruikutukseni, niin pitää siksi kertoa että asialle on tehty jotain. En liikahtanut kotoa mihinkään kahteen päivään, paitsi tänään aamukävelylle. 

Kamera lauloi huurretutkielmieni parissa.

Vaikka eihän kuurassa pitäisi Suomessa syntyneelle mitään ihmeellistä olla. Ihan on normaalia. Aina se vaan piristää, sekin. Jännä ilmiö. Miten tarttuukin vain joihinkin kohtiin se valkoinen kevyt jää ja toisiin ei ollenkaan. Valo kun tulee sopivasta kulmasta, niin sitähän tuntee olevansa keskellä satumaailmaa. Sitten kun aurinko kunnolla nousee - tai miten nyt nouseekin tähän aikaan vuodesta - niin huurre katoaa, ihan noin vaan muuttuu kaikki takaisin arkiseksi.

Että siinä mielessä voi olla hyväkin, että auringon paistokaari madaltuu. Pysyy huurre pidempään raikastamassa varjopaikkoja.


Ei millään pahalla, mutta pikkuisen ärsyttää kun ruikutetaan kellojen siirtämisestä. Mitä voi olla vikaa siinä, että nyt aamut ovat hetken valoisampia ja keväällä sitten ne kuukausia kaivatut pitkät vaaleanpunaiset illat. Tunti sinne tai tänne, ei se voi olla maailmanlopun kysymys. Kyllä sitä matkustellaan läpi aikavyöhykkeiden ja elvistellään jetlageilla, mutta kun pikkuisen väännetään kotimaan viisareita niin viikkotolkulla saadaan siitäkin aihetta olla uuvuksissa.

Vaan mistäs minä tiedän, vaikka se joidenkin kohdalla olisi ihan aitoakin.

Olen ehkä ollut viime-elämässäni maataloustyöläinen, kun osaan arvostaa tätä kelloasiaa. Minulle se sopii, hassu juttu. Olikin jo pitkään ollut vaikeaa herätä aamulla. Tänään aamuyöllä oli melkeinpä hupaisaa, kun katsoin paljonko kello on. Piti ihan itselleni selvittää, että jos nyt ainakin pari tuntia vielä koitettaisiin nukkua.

Aurinko oli ylös kömpiessäni vielä niin alhaalla, että meinasin jo huolestua, tuleeko vapaapäivästäni sittenkin pilvinen. Ei tullut. Paitsi nyt satelee, mutta pimeää siellä pihalla on illalla kumminkin. Pääasia, että päivät valkenevat.

Jotenkin itse ajattelen, että kellojen siirtäminen on myös symbolinen merkkipaalu. Se vihoviimeinen tosiasia vuodenajan vaihtumisessa, sanoi ilmastonmuutos mitä hyvänsä.


Innostuin tilaisuudestani tarkastella huurretta ja jäätä niin paljon, että valokuvausasennolla ei ollut paljonkaan väliä. Onneksi olin pukenut pitkän villapaidan takin alle. Muuten olisi vilkkunut persvako lenkkeilijöiden ja työmatkalaisten iloksi. Tai ällötykseksi. Kun tuli kahinahousujen alle valittua ne kaikista kittanimmat välitrikoot, jotka ovat ihan passelit jos ei kumartele. Koko housuosasto niiden vuoksi liikkuu jotenkin epäsäädyllisesti pois paikoiltaan, mutta ei siitä sen enempää.

Ulkoilu on tärkeintä, ei asu.

Joen rannalla aurinko lämmitti niin mukavasti, että tuli ajateltua samaa paistamiskorkeutta sitten keväällä. Neljän kuukauden päästä vastaavassa helotuksessa jään sitten rantaan oikein paistattelemaan ja kuluttamaan aikaa. Kumma, ettei sellaiseen tule syksyisin ryhdyttyä. Siihen on tultava muutos. Yhtä ihana se paiste on molemmin puolin talvipäivänseisausta, johon sentään vielä on aikaa. 




Arvostan myös lunta hissukseen odottavaa kasvimaailmaa. Jos sattuu lumeton talvi, niin ei se haittaa. Jos taas tulee isotkin kinokset, niin niistäkin selvitään aina. Tai ainakin enimmäkseen. Mitähän varten meidän ihmisten pitää aina arpoa oman vuodenaikoihin sopeutumisen äärellä, että miten tässä nyt suhtautuisi. Toivonko minkälaista talvea nyt sitten tänä vuonna. Olisiko vähäluminen kiva vai hoenko sitä, että lumi tuo valoisuutta ja sitä toivotaan, paljon.

Siitä saa kyllä hyvän puheenaiheen ja minä kuulun siihen vähälumisuutta kaipailevaan alle kymmenen pakkasasteen koulukuntaan. Paitsi jotain romantiikkaa on kyllä paukkupakkasissakin, jos on riittävästi lämmintä vaatetta ja polttopuita. 


Laitoin pakkasten tultua kotipihalle linnuille talipalloja. En kahta enempää, enkä todellakaan vielä mitään lintulautaa siemenvalikoimineen. Ajattelin uusavuttomia yksilöitä, jotka hätääntyvät kylmästä. Ajattelin, että talipalloista nyt ensihätään saavat murkinaa, jos eivät ymmärrä napostella maahan jääneitä omenoita niin kuin fiksummat lajitoverinsa ja oravat.

Olen tietoisesti sulkenut pois mielestä ne maakuntien pelloilla nähdyt joutsenperheet, joissa nuoriso on ehkä liian kevytrakenteista pitkiin muuttomatkoihin. Miten niiden nyt käy, ehtivätkö turvaan lämpöön talveksi vai auttaako joku selviämään täällä jos siivet eivät vielä kanna etelään tänä vuonna. Toivon, että ensi perjantaina kun ajellaan maalle, en näe yhtään palelevaa perhettä - paitsi jos siellä pontevasti levitellään siipienväliä.

Saattaa olla, että suhtaudun liian tunteella villieläinten maailmaan. Mutta huolettaa minua Kareninkin kotieläimet Amerikassa, kun siellä on nyt se myrsky. Mitään en voi luontomaailmalle itse tehdä, on vain seurattava sivusta. Tai kai minä voisin alkaa ympäristöaktiiviksi. Ei vaan kehtaa neuvoa ketään, kun itse tulee oltua arjessa maailman suhteen aika huolimaton.


Viimeistään siitä tietää talven olevan lähellä, kun suklaan kulutus kasvaa. Siis lämpimien juomien lisäksi. Kun ei kaakaota tee aktiivisesti päivällä mieli, niin pitää kauppareissuilla kuitenkin muistaa illan ja yön hetket. Vielä en ole mennyt niin pitkälle, että olisin ottanut yöpöydälle vesimukin viereen suklaapalasia. Mutta ei se kaukana ole, olen öisin hetkeksi herättyäni haikaillut konvehtien perään.

Hammashoitajat tekivät hyvää työtä 80-luvulla, kun nyt olen aika tiukkana tämän suklaa-asian suhteen. Siis hammaspesun jälkeen.

Kävelylenkin varrella oli sisustusliike auki. Kamalan paljon kaikkea tilpehööriä, monesta esineestä ja tekstiilistä minäkin tykkäsin, onneksi en tarvitse yhtään - en siis yhtään - tavaraa itse kerättyjen ja perikunnan haalimien lisäksi. Oikein jäi mietityttämään, että kuka niitä söpöjä, mutta ehkä vähän persoonattomia tuotteita ostelee. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, ja mielestäni yrittäjiä voi aina kannattaa.


Minä sijoitin saunatuotteisiin. Ne saa kulutettua, eivätkä jää nurkkiin pyörimään kun nätin pullonkin voi uusiokäyttää johonkin. Vielä plussana etiketeissä kerrottiin, että voitto menee eläinten vanhainkodin hyväksi. Olin ihan kohderyhmää. Saunova eläimistä tykkäävä työssäkäyvä pankkikortillinen keski-ikäinen höynäytettävä täti.

Sain inspiraation saunanpesuun, oli sitä odoteltukin. 

Nyt on hyvä lähteä uuteen viikkoon, uuteen kuukauteenkin kohta. Olen aika monelle läheiselle tekstiviesteissä kertonut, että 1.11 on nyt keksitty uuden ajanlaskun alkuksi. Miksi suotta odottaa vuodenvaihteeseen. Tulevat viikot ja kuukaudet tarkoittavat kaivattuja juhlahetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa. 

Kun pimeä aika alkaa laskeutua oikein toden teolla, niin se tuntuu aiheuttavan meissä ihmisissä - kaikesta väsymyspuheesta huolimatta - kodikasta liikehdintää. Keräännytään yhteen ja otetaan vastaan se mikä tulee. Talvi.


tiistai 23. lokakuuta 2012

Tekemisen zen



On se varmaan totta, että pitäisi ottaa vakavasti tietynlainen huolellisuus ja rauhallisuus. Ettei tulisi tapaturmia. Itselläni on nyt ollut onnea matkassa, mutta kyllä pikkuisen piti vetää henkeä viime viikolla sekä sen jälkeen kun en jäänytkään kaatuvan antiikkikaapin alle että silloin kun totesin, että uusilla villasukilla portaissa liukastumisesta ja rytinällä alas luisumisesta selvisin ilman luunmurtumia tai niskan nyrjähdystä. Ai. Hetki siinä meni todetessa ja niveliä taivutellessa.

Sanonta uudenkarhea ei sovi villasukkiin. Ne ovat uudenliukkaat. On vissiin vanhoihin vakkarisukkiin pinttynyt tahmainen liukuestepohja, mihin ei saa tuudittautua.

Molemmissa tilanteissa ehti tulla melkein Elämä liukuhihnana -ilmiö. Tai ainakin ehdin ajatella että kuinkahan pahasti käy, tuleeko noutaja nyt tässä hässäkän keskellä, tai neliraajahalvaus. Suurin osa vakavista tapaturmista tapahtuu ihmisille kotona, joten ollaan nyt sitten ystävät varovaisia, jooko. Tekeminen on kivaa, mutta tekeville kyllä sitten näköjään sattuukin. Pelottavaa. Alan ehkä sittenkin velttoilla vielä enemmän.

Hässäkän tuntu on tietenkin itse luotu. Sitä muka takoo kun toiminnan rauta on kuuma. Nyt ollaan tehty miniatyyriyksiön pintaremonttia ja minä olen oppinut käyttämään sellaista jännää maalareiden rajainta. Kun rähisin, ettei miksei minulle ole aiemmin niin kätevästä vempeleestä kerrottu, niin mies sanoi etten ole suostunut kuuntelemaan. Olen vaan pokkana maalarinteippaillut vaikeissa (ja vaarallisissa) asennoissa kattojenkin rajoissa, ettei seinämaalia mene väärään paikkaan.

Varmaan sitten niin. Vaikka inhoankin kaikkea maalaushomman etukäteissuojausta sekä jälkisiivousta. Omien huolimattomuustuhrujen putsaus on kuitenkin vielä kiukuttavampaa. Kyllä nyt oli näppärää vaan pistellä telalla menemään, kun olin ensin rajainihanuudella vedellyt kattokulman. Tikkailla heiluen senkin, mutta siihen sentään olen tottunut ja varovainen. 




Iltaisin kun tultiin remontin parista kotiin, jäi jotenkin vire päälle - mutta pienemmin. Ehkä se oli levottomuutta tai elimistöön kihelmöimään jäänyttä pientä energiaa. Ei huvittanut tuijottaa telkkaria, kirjaan ei jaksanut keskittyä eikä heti voinut mennä nukkumaankaan. Piti vaan saada jollain tavalla meditoida.

Minä kaivoin mökiltä löytämiäni vuoden 1959 sanomalehtiä esille ja kokeilin vähän askartelujuttuja, joita oli muhinut mielessä kesästä asti. Ei mitään ihmeellistä, ihan vaan pientä sommittelua, kollaasintapaista viihdykettä - ehkä vähän joulutervehdyksiäkin silmällä pitäen, mistä sain kyllä vähän palautetta. Että olen pikkuisen aikaisessa. Mielestäni ihminen saa vapaahetkenään näprätä juuri sitä mitä lystää.

Huomasin, että askartelun ääreen tuli vahingossa hiljennyttyä oikein moniksi tunneiksi. Onko sillä sitten väliä, päätyvätkö lopputulokset ikinä mihinkään. Ei. Oli se tarve. Ties monessako potentiaalisessa vaaratilanteessa olisin ollut, jos olisin puuhannut remonttipäivien iltoina jotain isoa. Pikkuasioissa on se rauhoittumisen juju. Ei tule meteliä, ei turhaa liikettä, eikä sot.. 

No kyllä tulee sotkua. Paperisilppua ja materiaalikasoja.



Erikoista on se, miksi aina pitää levittäytyä keittiöön vaikka olisi muuallakin tilaa pitää sotkuja esillä. Keittiö on siispä kodin sydän monellakin tavalla. Oikein vireystilan näyttämö.

Onpa syy siihenkin, miksi meillä aika usein syödään sohvalla.

Kun tein lähtöä viikonlopun yövuoroihin, kävi ilmi että näpertelyinto oli tarttunut sittenkin myös kotiväkeen. Paperisilppujeni sijasta ruokapöydällä oli levällään muttereita ja muuta materiaalia itsetekoista shakkilautaa varten.

Kunhan vaan minun ei tarvitse sitä(kään) peliä opetella. Vaikka saattaisihan sekin olla hyvä tapa pysähtyä, olla vaan hissukseen ja miettiä seuraavia siirtoja. Voi olla että perehdynkin.

Enimmäkseen tähän mennessä kiinnosti se ruostemaalijuttu, jolla puolet muttereista käsiteltiin sen eriparisuuden saavuttamiseksi, mikä shakkinappuloissa on olennaista. Kaikkea sitä ihminen keksiikin. Jos oikein olisi kunnon slow life -tyyppinen, niin sitähän jättäisi muttereita pihasateeseen nyt ruostumaan ja olisi shakkinappulat vuoden päästä valmiina.

Mutta ei. Siihenkin on kehitetty hätäisten ihmisten versio ja kallis maalisetti, jolla sitten suditaan että muutaman tunnin päästä on ruosteisen näköinen lopputulos vaikka muovissa. Hullun hommaa.


Innostuin sitä vähän kyllä itsekin kokeilemaan kukka-astioihin. Ensin meinasin käsitellä saviruukkuja, mutta se tuntui turhalta kun ne ovat muutenkin nättejä. Löysin arkistoista muovisia taimiruukkuja, joista tuli ehkä aika hauskojakin kun pikkuisen tätä ruostekäsittelyä niille näytin.

Tässä vaiheessa oli muutenkin jo vakavasti syntynyt se sisäyrttipuutarhavisio, kun portaalla edelleen sitkuttivat hengissä keväällä sinne istutetut muutamat yrtit. Talveksi turvaan -kampanjan isot pyörät lähtivät remontti- ja yövuoroväsyneessä päässäni oikein kunnolla liikkeelle, ja ruukkujen miettiminen liittyi siihenkin. 

Että tulee sitten se talviaamuja sulostuttava keittiöpuutarha. On rustiikkista saviastiaa ja ruostunutta elementtiä. Ja itse hengissäpidettyjä hyötykasveja, mikä ei ole mikään selviö meillä yleensä paria viikkoa - maksimissaan kuukautta - pidempään.


Olen jotenkin laiskuuttani, tietämättömyyttäni, hölmöyttäni tai mitä tahansa aina halveksinut keinotekoisia kukka- ja päivänvalolamppuja. Yhtäkkiä nyt sitten halusin osoittaa kesäyrteilleni kiintymystä ja välittämistä, itsellenikin ehkä jotain uutta sisältöä kohta käsillä olevaan vuodenaikaan. Aamuyön hiljaisina tunteina yövuoroissa tein kukkalamppu ja -systeemivertailua netissä.

Oli kaikkea stabiilia designia ja akvaarioista lainattuja vesipumppukeksintöjä. Toistaiseksi halusin vain valot. Liikuteltavat. Päädyin Zen Grow -lamppuihin, eikä tästä mainoksesta ole maksettu. Puolison mielestä ne ovat kamalaa muotoilua. Minusta ne ovat jotenkin sympaattiset, näyttävät vähän siltä elokuvien alienien emolta. Tavallaan tässä voi luoda uuden suhteen koko hahmoon, sillä näiden kanssa yhteistyö tuntuu toimivan, eivätkä ne auo päätään saati kuolaa limaa. Lämmittävät ja hiljaisesti valaisevat vain - ehkä hieman kylmäkiskoisella tavalla,  mutta kasvit tuntuvat tykkäävän. Annoin lampuille nimetkin, mutten kyllä kehtaa niitä kertoa. 

Järkeilin, että keittiöpuutarha kukkalamppuineen voi toimia kirkasvalona samalla. On niin kuin sitä rauhoittavaa viherympäristöä ja kesän korviketta samalla. Kun jättää sakset lähelle, niin aamuisin voi kahvin nauttimisen ohella vähän leikellä yrttejä ja vaikka sumutinpullolla vähän kastella sen sijaan, että heti lukisi lehdestä tai netistä, mitä maailmalla on tapahtunut.

Ajattelin, että sillä tavalla tulee töihinkin lähdettyä ihan uutena seesteisenä ihmisenä. Niin ja iltaisin voisin lueskella keittiönojatuolissani samassa valossa kuin missä yrttikultani kasvavat.


Jotenkin yrtit näyttivät pienemmiltä tai vähemmiltä pihalaatikossaan ulkona. Eivät ne mahdu luontevasti keittiöön nekään. Joudun siirtämään ne johonkin muuhun nurkkaan, mikä on hyväkin. Aloin nimittäin lamppujen vuoksi suunnitella kokonaista talvipuutarhaa. Varsinkin, kun yrttien sisälle muuttamisen jälkeen alkoi säälittää vapunaikainen amppelimansikka ja hölmöt tupsulaventelit, jotka nekin vielä topakkoina portaalla tekivät uutta lehteä, jopa kukkaa.

Pakkohan nekin oli ottaa lämpimään. Keittiö on nyt aika täynnä.

No sitten alkoi hävettää lamppudesigniin tuhlaaminen. Tajusin, että varmaan ihan perusvalaisimeen olisin ehkä voinut ostaa päivänvalolamppuja ja sillä tavalla rakentaa sisäpuutarhaa. Taas varsin laiskan ihmisen kukkahommaa, hankkia nyt oikein erikoisyksilöt normaalia valaisua varten. Kohta varmaan sorrun niihin kastelusysteemijuttuihin. Kerran kuussa vaihdetaan vesi ja ajastin hoitaa valoasiat. Paitsi että tekniikan kanssa menee yleensä hermot ja liiassa vipstaakien määrässä on aina muutenkin jotain epäilyttävää.

Ja mitä iloa siitä sitten olisi muutenkaan, jos olisi joku supertekninen järjestelmä. Ei saisi itse olla yrttien kanssa tekemisissä ollenkaan, kun robotti hoitaisi. Nimenomaan tässä oli kuitenkin taka-ajatuksena se, että pimeissä talvihetkissä on pikkuisen vihreää ja tuoksua. Saa nähdä miten käy. Aloitin tänään varmuuden vuoksi kuitenkin myös D-vitamiinin nappailun. Jos sattuu, ettei talvipuutarhasta tulekaan tarpeeksi voimaa.

Olen tulkinnut, että mansikka aikoo jälleen kukkia.

Vaikka tykkäänkin palkkatyöstäni, niin olen viime aikoina ihan liiaksi viljellyt sitä fraasia että työnteko haittaa muita elämän projekteja. Ehkä voisin kuitenkin jättää jonkun siviilipuuhastelun taka-alallekin joskus. Tai jätänkin. Esimerkiksi siivous ja pyykkäys - ne "unohtuivat" kun piti saada värkätä asetelmia pihapöydälle.

Ulkotyöt ovat ihan kesken, vaikka pikkuisen haravoinkin lähinnä naapureiden rajalta, että kehtaa tervehtiä. Minä kyllä ihan tykkään vaahteranlehdistä maassakin. Tyhjentyvät puut ja haalistuva maa aiheuttavat kuitenkin sellaisen ilmiön näköjään, että värillisyyttä haluaa vähän pitkittää.

Sitä varten istuttelin pakkasöitä kestäviä kasveja vanhoihin valurautauunivuokiin. Aina unohdan, miten niiden kastelun kanssa nyt sitten pitikään toimia. Oliko se niin, että pakkasten tultua ei enää yhtään ylimääräistä vettä anneta, muuten tulee jäätymiskuolema. Jos taas en anna vettä lainkaan, niin kuihtuvathan istutukset. 

Vähän tylsää, jos jäävät lyhtyaikaisiksi, mutta ainahan on sitten lyhdyt.


On satanut niin paljon, että ei ole viime aikoina tullut paljon säätiedotuksia enää edes luettua. Tulee pukeuduttua ensimmäisiin käytännöllisiin vaatteisiin aamuisin. Tuntuu, että katukuvassa näytän vaaralliselta feministiltä kun aina on löysät farkut, villapaita, säänkestävä takki ja kurakelikengät. 

Sitten yhtäkkiä saattaa aurinko paistaakin - niin kuin eilen - ja olisi ollut syyshameelle ja punaisille kengille hyvinkin käyttöä! Kyllä ne varmaan kannattaisi nostaa johonkin esille ja kuitenkin tutkia vähän ilmatieteenlaitoksen tiedotuksia. Meteorologitkin näkevät varmaan aika paljon vaivaa niiden laatimiseksi, niin onhan se kurjaa jos ei niitä kukaan enää lue.




maanantai 15. lokakuuta 2012

Kukkia ja vettä (talven varalle)


Lauantaiaamuna ennen sadetta kävin vähän kuljeskentelemassa padolla. Tsekkailin tilannetta - lähinnä varmistin, että vesi varmasti virtaa siellä jo kunnolla remontin jälkeen. Jos ei nimittäin olisi virrannut, olisin saattanut vähitellen nostaa äläkän. Työmaa padolla on venynyt ja venynyt, ja vesi on loiskumisen sijasta vain lirissyt. Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän, iso homma ja huolella on tehtävä. Parempi on käyttää työhön aikaa kuin olla liian nopea ja vahingossa huolimaton. Vähän niin kuin monissa muissakin asioissa. Mutta nyt on onneksi taasen luvassa lähelle mökkirantaa järveen se kohta, johon ohjautuu läpi talven mustaa vettä. 

Minulle se on aina vain ollut "sula", eikä edes lapsena tullut pieneen mieleenkään kävellä jäätä pitkin sinne. Tosin siihen aikaan, kun olin lapsi ei mökillä pahemmin talvisin käytykään. Valmistauduin talveen nyt kuitenkin viemällä viime jouluna saadut lahjanaskalit valmiiksi rantaan. Jos sattuu jollekin kaverille vahinko sen sulan kanssa.

Siinä saattaa viihtyä lintuja kaikista arktisimpaankin aikaan vuodesta. Yhtäältä aina huolettaa, että mahtaako niitä palella. Toisaalta tietenkin olen onnesta soikulana jos saan näköpiiriini joutsenia talvellakin. Olen oppinut niin tykkäämään siitä ja viime talvena oli kummallista, kun olikin koko järvenpohjukka jäässä. Oli hiljaista ja jotenkin tyhjää.

Silmä on jo alkanut tottua siihen, miten vanha voimalaitosalue on raivattu ja paljaan näköinen. Ennen kuin sen taas luonto valloittaa takaisin. On sitä kuulemma vähän avitettukin istuttamalla metsää ja muutenkin harrastamalla tietoista maisemointia.


Vanhaan aikaan - siis pari vuotta sitten ja sitä ennen - isot puut kaartuivat kerrassaan idyllisesti joen yli. Majavilla ja lepakoilla oli riittävästi piilopaikkoja. Sortumisvaarassa olevat tiilirakennukset könöttivät vielä paikoillaan ja oli muutenkin yksinkertaisesti enemmän miljöö. 

Nyt pitää olla pikkuisen normaalia enemmän hyvää tahtoa, että tätä osaisi pitää pittoreskina. Mutta en valita, sopeudun. 

Vaan kuva-asioista valitin kameransa osaavalle kaverille ihan Helsinkiin asti tekstiviestillä, kun alkoi kyllästyttää taas omien otoksieni suhruisuus. Pyysin opastusta ja neuvoa sitten joskus, kun tulee oikeasti se hetki, että saattaisi riittää kärsivällisyys järjestelmäkuvaamisen opiskeluun. Ehkä sitten eläkkeellä. Olisipa mahtavaa ottaa teräviä luontokuvia. Katsotaan nyt sitten, minne sekin suunnitelma ja lupaus hautautuu muiden tähdellisempien alle. 

Voi olla, ettei hautaudukaan.

Nyt huvitti se,  miten pohjoiselta ja karulta näyttää näissä näppäilyissäni. Oikeasti oli ihan lempeä anorakki+villapaitasää, ei yhtään ankeaa, vaan hyvää hipiälle ja raikasta.



Yhtä paljon kuin vesiasiat, kävelylle lähtemiseeni vaikutti halu törmätä eläimiin. Ei taaskaan ketään tullut vastaan. Hiljainen tyyni vaan ja lintujen juttuja tienposkesta. Yhdet hevosenjäljet. Kyllä minulle olisi siinä eläinkuntaa ajatellessani sopinut ihan mikä tahansa vaikka kotieläimenkin kohtaaminen. 

Ei ketään. Tai siis en havainnut.

Mietin, aloinko tulla pikkuisen hulluksi kun koko ajan oli kumminkin sellainen olo, että minua metsästä tarkkaillaan. Kyllä se harhaluulo oli varmaan mielikuvituksen liioittelua ja toiveajattelua. Yritin kuljeskella rauhallisesti ja viestittää metsikköön, että tule vaan hirvi tahi kauris, minä en ole pelottava enkä varsinkaan vaarallinen. Tule edes jänis.

Olen päätellyt ja päättänyt, että meillä on vaan niin pienet metsäopiston metsiköt ympärillä, ettei niihin isoja nisäkkäitä kovin usein eksy. Mies puolestaan veikkasi, että hirvelle olisi aika vaikeata se pirunpeltoinen maasto. Mielestäni karhu voisi saada oivallisen pesän sinne kaatuneiden jättipuiden juuristokuoppiin tai kivien koloihin.

Ilvesten läsnäolosta olen vakuuttunut, niitä kun ei kuulemma juuri koskaan näe muutenkaan. Ja viime syksynä kuultiin niiden ääniä. 



Tuli mökkitiellä taas sammalaskartelut mieleen. Useamman vuoden ovatkin pysyneet sieltä poissa, vaan kun löysin kanaverkkoa liiteristä niin jo ovat alkaneet askarteluajatukset itää. Yleensä saan aikaiseksi epämääräisiä räpelöintejä - muistutin itseäni, kun visioin ihania sammalpalloja ja ehkä jopa ihan figuureja joulunajaksi. Sammaleisia jäniksiä ja poroja. Jäkäläenkeleitä.

Voi olla, että tulisi sitten taas se surullisenkuuluisa innostuksen jälkeinen lässähdys, kun olisin sotkenut koko huushollin metsäroskilla ja lopputuloksena olisi siipiään ja sarviaan apeasti roikottavia muotopuolia hahmoja. Saattaisivat ne toki olla lahjoina tai koristeina varsin persoonallisiakin.

Muistelin kyllä myös, että eivätkös sammalet ja jäkälät ole jollain tasolla ihan rauhoitettujakin? Pitää ottaa selvää. Ei niitä nyt ainakaan repimällä repiä mieli tee, paitsi joistakin oman rannan kivistä että olisi eletyn näköistä. Sammal rantakivillä näyttää siltä, niin kuin meillä ei kävisi enää ikinä kukaan.

Kyllä varmaan jotkut eläimetkin syövät sammal- ja jäkäläosastoa Lappia etelämmässäkin, niin että annetaan nyt olla. Nättiä on, tekee maastosta jotenkin niin pehmoisen.

Jos sitten vain jonkun ihan pienen jäkäläenkelin vaan, omaksi iloksi.


Olisi kyllä kaikenlaista järkevää ja hyödyllistäkin askartelua, jota pitäisi harrastaa. (Vaikka olen sitäkin mieltä, että aika usein puhdas hyödyttömyys tekee ihmiselle ihan hyvää, onnellinen on hän jolla on sellaiseenkin aikaa.)

Tällä mökkireissulla sain sentään aikaiseksi ulkovessaan sateelta suojaavan verhon talveksi. Vanhasta suihkuverhosta, jonka kuosia en todellakaan ole itse valinnut. Miehen logiikalla ja käytännöllisyydellä se olisi pitänyt asentaa oven ulkopuolelle. Silloinhan vanha ruostunut verhokisko olisi jäänyt pytyllä istujalta näkemättä. Huussin idea on nimenomaan siinä, että käytännöllisyyden edelle menee poikkeuksetta sisätilojen esteettisyys.

Minä tämän tärkeän tilan interiöörin luojana odotan tietenkin, että joka vessareissunsa jälkeen mökkivieras muistaa kehaista tilan viihtyvyyttä. Joten tulen varmasti aika pitkään lisäilemään sinne kaikenlaisia yksityiskohtia. 

Pitäisi ehkä antaa sillekin ajatukselle tilaa, että kaikki eivät halua aina ilmoittaa muille kun ovat käyneet yksityisillä asioillansa. Ehkä pitää perustaa vieraskirja huussiinkin. Anonyymit Mökkikakkijat. Siihen voisi sitten nimettömänä ihailla ruosteisia polkupyöränosia ja hehkuttaa tunnelmaa.

Miksei kirjoittaa muitakin akuutteja kuulumisiaan. Toiset voisivat niitä sitten yhtä nimettöminä kommentoida, ja tuloksensa olisi kokonainen vessanseinäelämänohjesarja.


Unohdin tahallani valot sekä huusiin että navettaan koko illaksi. Halusin sähköntuhlauksellani osoittaa kunnioitusta sille ilolle, joka minussa on suorastaan kuplinut kun kesän seurauksena elämä tontilla on laajentunut myös tähän liiterin mustan autiona olleeseen päätyyn. Sille maaperälle ei vain ensimmäisinä hallintakesinäni ollut muka aikaa astua, kun oli muuta hommaa talossa ja pihamaalla.

Kolmas kesä toden sanoi, ja nyt koko paikka alkaa tuntua oikein kunnolla takaisinvalloitetulta. Kyllä kelpaa hiljentyä pimeän vuodenajan viettoon. 


Vaikka sitten tuli tarve laittaa sisälle kohtia muistuttamaan kesästäkin. Vähän niin kuin lohduksi, mikäli talven kynttiläilloista ja saunomisista ja takkatulista ja lumileikeistä huolimatta iskee arktinen synkkyys ja epätoivo. Muutamaan nurkkaan sisälle yritin loihtia valoa. Yhteen nostin olkikukkia kuivumaan.

Niitä itseviljeltyjä, jotka eivät sateen takia koskaan auenneet. Leikkelin uppiniskaisiksi nupuiksi jääneitä ei-mädäntyneitä yksilöitä sisälle ja puhuin niille. Kyllä kannatti. Yön aikana alkoivat leppyä, ja eilen ennen kaupunkiin lähtemistämme ne saivat jäädä kukkimaan yläkerran hämärään.

On kiva sitten sytytellä taas valoja viilenneeseen torppaan, kun seuraavan kerran mennään.



Jos aurinko olisi paistanut, olisi tunnelma luonnossa ollut ehkä toisenlainen. Vaan eipä siinä harmaankosteassa lempeydessäkään mitään vikaa ole. Eilen, lähtöaamuna, tuli valoilmiökin. Ihmettelin vieläkin kukkivia puna-apiloita, ovat ne vaan aika pontevia.

Kaivoin niiden lähelle maahan muutamia kukkasipuleita. Ensimmäisen kerran ikinä tässä elämässäni. Niitä viime kevään ruukkuilostuttajia, jospa vaikka kotiutuisivat Ryötönperällekin. Katsotaan sitten keväällä, jännää. 

Lahjaksi saatu papukaijatulppaani meni samalle seinustalle narsissien kanssa ja siniset helmililjat omaan kohtaansa. Nyt kun tämän kirjoitan tähän, niin ei pitäisi olla sitten yllätys jos nousevatkin oikein kasvuun jälleen sitten kun valoa ja lämpöä on tarpeeksi. Voihan olla, että tein jonkun fataalin puutarhavirheen, eikä keväällä tapahdukaan mitään. Ei itä- eikä eteläseinustalla. 

Siihen on vielä niin paljon aikaa, että yöunet tulevat menemään - jos ylipäätään ovat mennäkseen - sillä välin ihan muista asioista.





sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Laulua sateessa ja sateesta


Mökkijärven pinta ei ollut yhtään korkealla vaikka muualla lähialueilla tulvii. Kummallista. Vettä tuli taivaalta koko viikonlopun. Perjantai-iltana kun ajettiin pihaan, oli ihan kaatosadepimeä. Minä menin edeltä rantaan sytyttämään valoja, kun on saunapolku lihasmuistissa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että puoliso on kivikossa nokallaan. Melkein tuli riita kun olen siivonnut kaikki tasku- ja otsalamput jonnekin hyvään piiloon. Ihan on mysteeri.

Mutta autossa alkanut rento tunnelma kuitenkin jatkui. Radiosta tuli Puhelinlangat laulaa -ohjelman juhlalähetys, joka laitettiin heti rannassakin soimaan. Olin ihan ylväästi keski-ikäinen tantta ja nautin vanhoista biiseistä ja soittelijoiden jorinoista juontajien kanssa. 

Näin jälkikäteen vähän mietin, että voisihan sitä olla perjantai-iltana nuorekkaamminkin. Paitsi ehkä Puhelinlangat laulaa -lähetysten ja sunnuntaisin Kansanradion kuuntelu voivat osoittaa ihmisessä jälkimodernin ajan arvoja. Sitä hidastelua ja sen sellaista.

Kyllä sitä itseään sai kiitellä, kun viime kerralla tuli kannettua polttopuut valmiiksi. On niin mukava tulla, kun voi heti vaan laittaa tulet takkaan ja kiukaaseen. Ei tarvitse aloittaa vapaiden viettämistä raa´alla työllä, vaikkei sekään hullumpi tapa ole irrottautua arjen murheista. Rankkasade oli nyt hyvä tekosyy välttää kaikenlaista raskasta. Esimerkiksi kanniskelua. Auto oli lastattu Helsingin päässä ihan täyteen perikunnan kirjalaatikoita. Ei olisi mahtunut kyytiin yhtään kaveria. Kirjat painavat kuin synti. Mitähän varten niistäkään ei malta luopua. Ei ole vielä edes kirjahyllyä niitä varten. Ehkä sitten talvipuhteina sellainen syntyy.



Kirjojen kanniskelu ja varastointi yläkertaan olikin onneksi ainoa pakollinen sisätyö, muuten tuli pyörittyä pihassa ja rannassa.

Tuli sellainen ajatus, että jos joku ulkopuolinen - vaikka avaruudesta - olisi seurannut meitä pihapiirin laidalta, niin olisi näyttänyt siltä että kaksi tonttua liikuskelee ja muka tärkeinä puuhastelee asioita. Kuratakkien huput pidettiin sateen vuoksi päässä. 

Puolisolla oli perunamaa-agenda ja minun hommanani oli kanniskella pihakalusteita, kun ei varmaan ennen ensi kevättä tule istuskeltua keskellä pihaa. Paitsi sitten kun siinä on taas iglu. Vaikka mistäs sitä tietää, siksipä nostelin pöydät ja tuolit vaan terassille. 

Jos vaikka talvella sitten pitäisi pilkkihaalaripiknikin tähtitaivaan alla.

Aika kiva kun isovanhemmat aikoinaan halusivat mökistä talviasuttavan. Olen oppinut tykkäämään talvestakin ihan eri tavalla kuin ennen. Tai siis tykkäämään ylipäätään. Moni ystävä on tänä viikonloppuna ollut laittamassa mökkiään talviteloille. On siinäkin oma romantiikkansa kyllä. Varsinkin sitten keväällä kun palataan mökeille. Nyt meillä vaan siirrellään tavaroita ja valmistaudutaan toisenlaiseen kauteen, ei oikeastaan selkeästi ala eikä pääty mikään.

Onpahan siis ainakin yksi asia, jonka vuoksi ei tarvitse olla haikeana. Mökkikausi on ja pysyy ja jatkuu.




Kasvimaahan liittyi se taskulamppuepisodikin, kun miehen olisi pitänyt heti perjantai-illan pimeydessä päästä tutkimaan härkäpaputilannetta ja maahan liiskautuneita perunanvarsia. Niin on hän maanviljelykseensä kiintynyt. Ehkä hankitaan sitä varten erikseen Pyhä Fikkari, jonka voi sijoittaa sitten johonkin helppoon paikkaan, enkä minä kajoa siihen ikinä.

Lauantaina ruokalista oli aika perunapainotteinen. Mies oli todella polleva etenkin testipuikulasadosta. Myös pikkuruiset rosamundat herättivät ihastusta ja niitä syötiin parmesanikuorutettuina. Ensi viikonloppuna pidetään niitä vähän kauemmin uunissa.

Puikulat olivat ihan oikean muotoisiakin. Olin odottanut pyöreitä. Paikallinen ystäväni - se vanha vääräleuka, olisihan minun pitänyt tajuta - uskotteli minulle kesällä, että puikuloista tulee pitkulaisia vain Lapissa, kun maa on siellä niin routainen että perunatkin istutetaan rautakangella tehtyihin reikiin. Niin siksi niistä tulee suippoja. Minä uskoin. Aina ei tule ajateltua, voihan se olla hyväkin antaa aivojen levätä välillä.


Sateen ja sadon kunniaksi avattiin jo hehkuviinikausi. Todettiin, että aika ihanaa oikeastaan tällainen lokakuinen oleminen mökillä. Viime vuonna ei ehditty tästä vaiheesta nauttia maalla laisinkaan, kun syys meni Helsingissä saatellessa läheistä pois tästä elämästä. Oli sekin kaunista, hyvä ja tärkeä elämänvaihe, jota on yllättävän kevyt muistella lämpimästi, vaikka silloin luulin että sekoan.

En seonnut. Mahdollisesti viisastuin. Sikälimikäli ihminen nyt saa tällaista itseriittoisuutta harrastaa.

Huomasin, että metsän kaljuuntuminen tuokin piristävää avaruuden tunnetta ja oikein ihailin vierekkäin pönöttäviä orpoja runkoja. Ruipelot latvukset taivaan alla. Horsmatkin kuihtuneet ruskeiksi laihoiksi ja kohta ovat ihan laossa. Voisi vaikka kaivella lisää peltoa sitten ensi kerralla. Ei tullut erityisesti kesääkään ikävä, kun aamukin valostuu vielä aika aikaisin. Keskellä kaamosta sitten varmaan ajattelen toisin, jollen sitten ole totaalisesti muuttunut ihmisenä. Siis kasvanut sisäisesti. 

Tuntuu, että jauhan aina tätä samaa, mutta se vaan on niin totta että mökille pääsemisestä on tullut se kuuluisa henkireikä. Olen viime viikot ollut liian sisällä omassa tunkkaisessa käppyrämielessäni ja nyt kun tätä kirjoittelen taas kotona arjen reunalla, niin tuntuukin valoisalta. Ajatukset palasivat takaisin suuriin linjoihinsa. 

Eivät siis sillä tavalla, että ajattelisin jotenkin suurta - niin kuin suurnaiset ja -miehet, vaan siten että huolia lietsovat tuhrut eivät saa liian suurta valtaa. Ei enää kokonaista kuukauden taukoa maalla käymisen väliin, sanon minä. Vaahtoan suorastaan. Kaikilla maailman ihmisillä pitäisi olla henkireikä.



Tultiin molemmat niin hyvälle tuulelle - kyllä hehkuviinilläkin varmaan oli vaikutuksensa, mitäs sitä sievistelemään - että huviteltiin myös yhteiskuvia ottamalla. Puoliso onnistui näyttämään niissä ihan gorillalta ja minä tietenkin yritin olla eteerisen valokuvauksellinen. Mikä tarkoittaa lähinnä suoraa näköyhteyttä syvälle harallaan oleviin sieraimiin.

Sellaisia kännykkäkuvia tuli sitten läheteltyä kavereille pääkaupunkiseudun poutasäähän. Tuskin he kovin kateellisiksi mökkeilystämme niiden perusteella tulivat.

Mystisiä tonttuja.

Saunalta piti asiantuntijuuden kaipuussa soittaa ihan Afrikkaan asti, kun ei saatu Turkista tuotua lyhtyä toimimaan kynttilän kanssa. Ei sitten mitenkään. Lyhty on osa miehen hamam-villitystä ja se pääsi roikkumaan saunan pukuhuoneeseen. Lisäksi meillä on nyt sitten suomalaista maalaisromantiikkaa rikkomassa kaksi turkkilaista löylykippoa, jotka nekin puoliso toi tuliaisina taannoiselta työmatkaltaan.

Pitäisi vissiin minunkin matkustaa Turkkiin, niin saisin sen sikäläisen saunakokemuksen. Ei mikään huono syy matkustamiselle.

Tungettiin lyhtykuvun sisälle sitten jouluvalot, eikä näytä oikeastaan jouluiselta vaan mielestämme aika hyvältä. Onkohan tässä vuosien varrella silmä niin tottunut jouluvaloihin, etteivät ne enää liity itse juhlapyhään mitenkään. Puhutaan sisustusvaloista, olenhan minä sitä ennenkin pohtinut.


Silläpä en ottanutkaan pois viime kerralla ikkunalle sommiteltuja valoja, vaikka se oli suunnitelmissa. Saavat olla paikoillaan kevääseen asti ehkä. Luin äsken kotimatkalla äidin päiväkirjaa keväältä 1973 kun olivat isän kanssa nuorena parina viettämässä pääsiäistä mökillä. Talven tuulet olivat lennättäneet rikki asti mökin ainoan lyhdyn ja olivat saaneet kyläkauppiaalta ilmaiseksi vanhan myrskylyhdyn, josta isä korjasi toimivan. Silloin rannassa ei vielä ollut sähköjä ja vanha mökkirakennus oli ollut hiirien (tai rottien, kuten äiti luuli) valtaama. Viettivät ne pyhät lämmittäen saunatönöä märillä puilla ja ottamalla avannosta pesuvettä.

Kyllä minulla vaan on helppoa, kun voi vaan viritellä valoja pitkin vuotta ja lyhtyjäkin on ollut varaa hankkia niin paljon että ihan hävettää. Vesi juoksee sisälle porakaivosta. Eivät ole kaikki Kansanradioon soittelijat väärässä siinä, että nyky"nuoriso" on päässyt helpolla.

En enää ikinä kiukuttele siitä, että osa valosarjan lampuista ei pala.


Tein minä asiallisiakin hommia. Siivosin navettaa. Navetta on pikkuhuone - alkuperäinen pieni rakennus, jonka ympärille on rakennettu isompi - liiterin perällä. Olen luvannut, että yksi ystävä saa sinne varastoida työkalujaan ja omillekin romuille piti saada lisää tilaa. Kodikasta oli siellä roikkalampun valossa setviä tavaroita kun sade ropisi kattoon. Aika paljon olen perinyt nauloja. On ruosteisia, huopakattonauloja, tosi pitkiä ja tavallisia. Säästin ne kaikki, sillä mistäs sitä tietää jos vaikka keksii jonkun askartelun niistä ruosteisista.

Kirjoja tietenkin navetassakin. Sen verran tuoksahtavat homeelle ja hiirille, että en niitä säilö sisälle. Mutta säästän askartelutarkoituksiin nekin. Tai jos joskus kurahanskat kädessä tulee lukupuuska, niin voi mennä navettaan pläräilemään eikä tee suurta vahinkoa kuivan tilan perintökirjallisuudelle.

Navetan siivoilu oli ehkä lähinnä sitä talviteloillelaittamishommaa. Grillit siirsin sinne suojaan. Kannoin tavaroita pihaltakin, mutta jätin kyllä pihapiirin siivoilua ensi viikonloppuunkin. 

Kun istuskeltiin hehkuviiniä siemaillen siistissä navetassa, niin pohdin ääneen miten siitäkin tilasta saisi hauskan oleskelutilan - vaikkapa puolison kaipaaman miesten sikarihuoneen. Mutta en kai mitenkään voi jokaista paikkaa oleskelua varten somistaa kun pitää voida asioita säilyttääkin jossain. 


Joka ikinen mökkisunnuntaiaamu kun vasta suunnittelen lähtösiivousta, päätän että kaikki vaatteet pois silmistä kaappeihin. Ja joka kerta tulee sama tarve kuitenkin jättää villavaatteita ja muita elämisen merkkejä esille. Asetan sängynlaidalle muka puolihuolimattomasti neuleita. Merkkejä, että täällä mökkeilen minä. En vielä ole päässyt selvyyteen, että ketä tai mitä varten näin pitää toimia.

Kotimatkalla autoradiossakin puhuttiin pelkästä sateesta ja Etelä-Pohjanmaan vaikeista tulvista. Musiikkikin liittyi sateeseen. Tuli mm. Sir Elwoodin rankkasadelaulu. Sataa kaatamalla. En ollut sitä ennen kuullutkaan. Todettiin, että laulun Olli oli meidänkin ystävämme. Ihanaa, että hän on päässyt biisiin. Terveisiä vaan Ollille.

Oli tämäkin biisi, Sunnuntaina sataa aina. Aika ankea, mutta hyvä.

Epätodellista on tämä pääkaupungin aurinkosää kuratakkiviikonlopun ja ajatusten jälkeen.





Ai niin: Piti viedä kastelukannukin navettaan talveksi. Mutta sen pohjalla oli viisi sarvijaakkoa. Miksi?! Olivatko siellä tahallaan vai vahingossa, vähän ihmetyttää. Olisiko pitänyt pelastaa. Kamala, jos ovatkin siellä kuolemanloukossa ja minä luulin, että kaipaavat omaa rauhaansa. Eivät ne enää ensi viikonloppuna varmaan ole hengissä siellä. Jos ovat, ehkä kellautan kannun kumolleen niin, että pääsevät pois. Voi, miksen tehnyt sitä tänään.